verstaalla on suloisen hiljaista: UPM vietti rokuliaamua ja Uusi Työntekijä lähti juuri palaveriin. Minä - kelpo kulinaristina - imuroin juuri sisuksiini tonnikalasalaatin ja omenan.

Rakastan tonnikalaa.
Ihan oikeasti.
Ja kaikenlisäksi rakastan juuri sitä kaikkein arveluttavinta ja halvinta silppua-öljyssä -versiota.
En totisesti halua tietää, montako viatonta merenelävää on sitä pyydettäessä vahingoitettu tarpeettomasti, enkä liioin halua kuulla, mitä ylimääräisiä ruhonkappaleita sen silpun sekaan on piilotettu - antakaa minun pitää kulinariani!
Tonnis on ihan hyvää  siinä perinteisessä opiskelijamätössä (makaronia, sipulia, tonnikalaa ja pizzamaustetta), mutta vielä parempaa se on pikapaistettujen kasvisten, keitetyn kananmunan ja smetanahippusen kanssa.
Kokeilkaa itse!
Ei ole kuulkaa vaikeata kokata itselleen herkkuruokaa. Ihan vaikka tavallisena arkipäivänä.
Vähän kyllä epäilen, että jos hraHakkarainen veisi minut jonkin juhlapäivän kunniaksi oikein hienoon ravintolaan ja hovimestari kantaisi eteen lautasellisen tonnikala-pikapaistettu juuressuikale-smetana-kananmunanäljää, niin voisin himppasen verran äkistellä. Vaikka ehken sillä ruualla olisi joku kohottava nimitys, niin kuin vaikka "geviche" tai jotain muuta ylevää. Ja hyvän viinin kanssa, juhlapäivän kunniaksi, se varmaan uppoaisi ihan iloisesti.

Viinistä näin näppärästi aasinsillan kautta ihan toisaalle. Kävimme tässä taannoin hraHakkaraisen kanssa viinipruuvissa. Se vasta olikin fantsu juttu!
Tai siis oikeasti tosi outo. Siellä sitä tönötettiin luentosalissa ja plutkuteltiin viinejä suissamme. Emme tietenkään aloittaneet peruskurssista, vaan hyppäsimme uhkarohkeasti ihan syvään veteen ja ainakin minä olin enempi kuin ulkona rypäleistä, maaperistä ja ties mistä kaikista tammitynnöreiden koko-ominaisuuksista.
Jossain viidennen ja kahdeksannen viinin välillä kadotin sekä haju- että makuaistini ja kaikki alkoi maistua ihan samanlaiselta, vaikka kuinka purskuttelin ja plutkuttelin, enkä yhtäänkään juonut.
Turvallisesti kotioven sisäpuolella totesimme, että meidän viiniharrastus voi oikein mainiosti jatkua entisenlaisella linjalla, koska kumpikaan ei enää pystynyt muistamaan miksi joku viini oli parempaa kuin joku toinen, ja minkä makuista se oli, ja minä olin jo autuaasti unhoittanut niiden viinien nimetkin. Jatkossakin siis kurkistetaan kukkaron kolikkopuolelle, mennään lähimpään viiniliikkeeseen ja valitaan se juoma, jonka verran kolikkopuolelle on pääomaa siunaantunut, ja jos on useampi vaihtoehto, niin se, jolla on kiehtovampi nimi tai nätimpi etiketti.
Hauskaa se kuitenkin oli. Parisuhdevinkkinä että plutkuttelu lähentää kyllä.

Ihan oikeasti kyllä opin sen verran, että toiset viinit tarvitsevat sitä ilmaantumista, jolle on olemassa joku hienompi nimitys (ei kuitenkaan geviche!) ja toiset taasen siitä kärsivät. Ja ne jotka kärsivät ovat nimeltään "peruspizzaviini".

*

Olimme eilen Pikkusiskon kehityskeskustelussa (vai mikä hops se onkaan!), emmekä keksineet yhtään kehityskohdetta.
Toiset ne vaan ovat heti täydellisiä.