ja mikä yllätys: verstaalla taas! Onneksi on työteliäämpi vaihe: olen nakutellut ja siivoillut, suunnitellut kuunvaihteessa alkavan projektihommelin työkuvioita (varastoon, että tiedän mistä lähteä liikkeelle), jutustellut Piällysmiähen kanssa... mitä nyt normaaliin työläiselämään kuuluu.

Pikkusisko toivoo kivenkovaan, että me aikuiset olisimme puolipäiväläisiä työssämme. Niin mekin. Mutta tunnustettava on että melkein (!!) tuplaantuva palkkapussi melkein (melkein!) korvaa jatkuvasta työssäkäymisestä aiheutuvan stressin ja mielipahan.
Isosiskokin rupesi natistelemaan: "aina teillä on kokouksia. Aina te ootte illalla jossain. Koskaan te ette enää oo kotona." (ei tarvitse teititellä muruseni.)
Sepä tässä kolmannessa sektorissa niin vihoviimeistä onkin. Työtä tuppaa iltoihinkin. Vaikka näennäisesti onkin päivätyössä.
Onko vaihtoehtoa?
Lueskelin jotain työelämäkuvauksia jonkun nettihakuni sivutuotteina löytyneitä, ja totesin: enpä taida soveltua normaaliin työelämään. Imuroin täällä ja analyseerasin itseäni työntekijänä: olen melkein liian lojaali ja melkein liian joustava. Mutta vastapainoksi olen myös melkolailla omiani haaveileva ja puuhaileva.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen enemmän kuin tottunut herrakerhon tavoille (kielenkäytössä alkaa jo kuulua!) - täällä kun tehdään paljon herrasmiespohjalta. Ja sehän sopii - mutta voin aavistella millaisessa kulttuurishokissa ketturoisin, jos päätyisin - sanokaamme vaikka Nokialle (jostain kummallisesta syystä) työskentelemään. Pohdin tätä ääneenkin hraHakkaraiselle. Totesin, että enpä olisi osannut tällaista aavistella, mutta enpä myöskään osaa kuvitella itselleni sopivampaa työpaikkaa tai -tapaa.
Kulttuurishokista sain esimakua kun istuin neuvottelupöytään tämän uuden projektin merkeissä. Pelkkiä naisia, toimistopaidoissaan, älykkölaseissaan, tukat sievästi laitettuina ja kasvot sosiaalis-yhteiskunnallista vastuuta kuvastaen. Onneksi olin aavistellut pelin henkeä etukäteen ja vaihtanut alati ja kaikkeen herrakerhoiluun sopivan semirennon teepaitani toimistosellaiseen. Herranhenkselit, täällähän menee aamukahvit väärään kurkkuun jos Piällysmiähellä on työasuna muuta kuin verskat, teepaita ja lenkkarit. Aivan asiaankuulumatonta on se! (kerran luulin että se on haastettu oikeuteen todistajaksi, kun se tuli kahtena aamuna peräkkäin farkuissa ja teepaidassa töihin. En keksinyt mitään muuta syytä moiseen eleganssiin)

Tämähän on kaikki sellaista työelämän kirjoittamatonta säännöstöviidakkoa, joka vain on osattava aistia jostain rivien välistä. Miten suhtaudutaan työaikoihin? (väljästi) Miten istutaan kahvipöydässä? (ei istuta) Miten puhutellaan, miten pukeudutaan, miten sovitellaan työt? (rennosti, rennosti, rennosti) 
Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vaikeampaa minun on kuvitella itselleni sopivampaa työtapaa, yhteisöä tai pukeutumiskoodia.
Ajoittaisesta lähes kuoliaaksi pitkästymisestä huolimatta - näin on hyvä.

Mottoni on pitkään ollut: asioilla on tapana järjestyä.
Harvoin sitä järjestymisen hetkellä edes huomaa, usein tuntuu siltä että järjestys on kertakaikkisen väärä, ja vielä useammin iskee halu tunkea väkisin pyöreätä palikkaa neliskanttiseen aukkoon. Ja kuitenkin, pikemminkin pitäisi uskaltaa antaa elämän kuljettaa. Väärältä tuntuva suunta voi pitkällä aikavälillä osoittautua ainoaksi oikeaksi.

**

Nyt tää rupee taas töihin.