Tyhjä ja omituinen olo: koko ihmeen kesän olen odottanut tätä, ja todellisuus oli sittenkin pikemminkin pettymys kuin totaalinen toiveiden täyttymys. Vielä eilen aamulla ihmettelin, mitä tapahtuisi, jos en pääsisikään, nyt olen helpottunut siitä että en. Outoa, omituista, seesteistä. Jo haastattelussa oli sellainen olo, että olen tunkemassa neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon... olen aina ollut sen ideologian kannattaja, että asioilla on tapana järjestyä. Milloin opin olemaan kiirehtimättä? Tuntuu sellaiselta kuin seisoisin myrskytuulella meren rannassa keskellä kalliota: levitän käsiäni ja annan tuulen riepottaa. Jollain tavalla vapauttavaa – tapahtukoon vain.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taisi tulla päivän hyvä työkin tehdyksi, naapuritalon sedältä meni selkävaivojen takia jalat alta. Avustin toisen koiranulkoiluttajan kanssa setäparan pakettiauton takakonttiin ja sitä tietä toivottavasti lääkäriin. Kyllä suomalainen mies perkele hampaat irvessä elää, tämäkin setä sanoi, ettei aamulla ollut omin avuin pystyyn päässyt, ja silti piti lähteä ilman kännykkää koiria ulkoiluttamaan. 

Outoa sekin kun huomaa itselleen vieraita piirteitä: pidän puolihuolimattomasti silmällä paitsi muiden lapsia, myös tämän talon pappasia. Ihan huolestun, jos ei ylä- tai alakerran vaaria ole näkynyt. En tiennyt että minussa on sen verran sosiaalista vastuuta.