hiljainen päivä tänäänkin. Tai aamupäivällä oli römeä-ääninen ukko rassaamassa tietokoneita, sen jälkeen onkin hiljentynyt kovasti.

Isosisko uskaltautui rohkeasti kuoroon, vaikka tietenkin pienet etukäteisitkut ja keskisuuret kotiintulo-hemulit toki esitettiin. On kovaa olla rohkea jännittäjä.
Mutta mukavaa oli ollut - sen todisti kotimatkakin: koko matkan typykkä lauloi tärkeänä omasta nuotistaan omaa uutta laulua. Ja ensi viikolla kuulemma taas. Muistutin vielä aamullakin Isosiskoa siitä, että vaikka jännittää ja tuntuu vaikealta, niin ihan kaikissa paikoissa hän on aina löytänyt kikatuskaverin. Se typykkä on sitten hämmentävä sekoitus suunntatonta arkuutta, herkkyyttä ja ujostelua ja kuitenkin rohkeata sosiaalisuutta. Nytkin olivat jonkun toisen tytön kanssa yhdessä kilistelleet soittimiaan.
Itse olisin muksuna ihan tyytyväisenä istunut itsekseni ja katsellut muiden hyörimistä salakateellisena.
Pikkusiskoa kävi mokoma kuorokouhkaaminen kateeksi - kimuli yritti nokittaa "sairaalakäynnillä", mieluiten heti: "koska me sit mennään mun sairaalaan?" Pienen täytyy pärjätä isojen maailmassa vaikka sitten sillä, että menee verikokeisiin tai lääkärin venytettäväksi.

*

Jouduin päiväkodissa heti pääsiäisen jälkeen tätien puhuteltavaksi: miksi olin koko pääsiäisen syöttänyt lapsille niin pahaa porkkanaruokaa ettei sitä kukaan voinut syödä, enkä ollut edes antanut Pikkusiskolle tarpeeksi suklaata? Hyi kelvoton äiti!
Tytöt olivat kannelleet kasvispannukakusta ja siitä, että rajoitin sokerihumaltuneen lapsen mielitekoja.
Voi traumaattista lapsuutta!