Pikkusiskon syntymäpäiviä on vietetty nyt oikein olan takaa. Perjantaina visiitille tuli M-kummi kumppaneineen - pitkänmatkalaiset. Heille annettiin ihan oma audienssi, että saavat rauhassa peuhata naperon kanssa. Pikkusisko kursaili muutaman minuutin ja seuraavassa hetkessä jo esitteli miten mekon helmat heiluvat (riehakkaasti), miten pieni hän oli vauvana (bongasivat yhdessä kummin kanssa kuvista tutteja) ja miten puuroa syödään (sotkuisesti). Pikkusisko on laumastamme vähiten vierastava ja arkaileva.
Isoveli ja Isosisko aikoinaan aloittivat vierastamisen parikuisina ja jatkoivat sitä ponnekkaasti ainakin parivuotiaiksi - ja Isosisko jatkaa edelleenkin. Pikkusisko on kyllä arkaillut ja ollut varovainen, ei hänkään aivan vieraaseen syliin mene, mutta hän rentoutuu paljonpaljon nopeammin, flirttailee säkenöivästi ja pääsee yli ujoilustaan hetkessä. Se on kummallista: olen oppinut olemaan äiti sellaisille lapsille, jotka pärähtävät itkuun kun isovanhempi tulee ovesta sisään ja tervehtii ystävällisesti, olen tottunut istumaan hiukan syrjemmässä ja antamaan aikaa ja tilaa lapsen rauhoittumiselle. Pikkusisko, jota olen valmistautunut keskoskaappiajoista asti puolustamaan henkeen ja vereen, varjelemaan vierailta ja puraisemaan jokaista joka tulee lähietäisyydelle, säteilee tasapuolisesti kaikille ja tunkee pienen peppunsa sohvalle vähän vieraammankin viereen - ainakin jos katsellaan valokuvia. Seuraavassa hetkessä hän jo uittaakin sormiaan suussaan ja tuttavallisesti pyyhkäisee ne kuiviksi lähinnäolevaan lahkeeseen.
Ainoat ihmiset jota hän pelkää, inhoaa ja vierastaa, ovat Isoveljen kummi ja tämän serkku. Isoveljen kummikin kelpaa niin kauan kuin pitää suunsa kiinni - olemme arvelleet, että jokin kummin äänessä muistuttaa häntä kaappiajoista, ehkä hänen nuoresta lääkäristään?

Turha yrittääkään, tänään ei synny kuin puolikuntoista tekstiä. Ajatukset pörräävät jo huomisessa - haastattelussa ja muissa kuvioissa. Antaa olla, en viitsi rääpeltää kun jälkeenpäin harmittaa mokoma sekalainen tekele.