tänään on taas päivä, jolloin työnteko ei innosta, ei hetkeäkään.
Jotenkin otan itseeni asioista, jotka eivät oikeastaan minulle kuulu, tai joista ei pitäisi itseytyä. Ihan turhaa, mutta onpa syy murjottamiseen.
Huomaan itsessäni kiinnostavan eron: herrakerhoilu on jo pitkään ollut minulle "me" - "me teemme, tarjoamme, tuotamme...", kun taas työ2 on edelleen "tämä". En ole siihen (vielä) sitoutunut, enkä koe sitä omakseni samalla tavalla kuin herrakerhoilua.

*

Luin eilen Gorillan kosketuksen. Se on ehkä erikoisin lukemani kirja pitkiin aikoihin - erittäin älykkään ja analyyttisen autistin elämäkerrallinen tarina. Siinä oli hehkuvia tuoksuja, voimallisia makuaistimuksia - kertakaikkisen eloisia kuvauksia yliaistimuksista, siinä oli omituisen ulkokohtaisia kuvauksia erittäin vaikeista tilanteista ja hetkistä ja toisaalta syvällisen intohimoisia, miltei maagiseen päätyviä näkemyksiä gorilloista.
Lukukokemuksena ajatuksia herättävä - tällainenko on maailma toisenlaisin silmin katsottuna? Mikä on tuttua, mikä vierasta? Kiehtovaa oli paikoittainen ulkokohtaisuus ja toisaalta sen vastapainona syvällisen intohimoinen omistautuminen siihen yhteen ja tärkeään asiaan.

**

Jokin tehyn vaatimuksissa on epäoikeutettua. Sairaanhoitajat tekevät vastuullista ja tärkeää, raskastakin työtä - mutta onko silti oikein vaatia noin kohtuutonta korotusta? Eikö tärkeämpää olisi vaatia lisää työntekijöitä, vaatia rahaa uusien palkkaamiseen: eihän suurikaan palkka poista työn kuormittavuutta, tee siitä yhtään sen helpompaa eikä taatusti lyhennä sairaalan käytäville pysäköityjen potilaiden jonoa. Mieluummin lisää tekijöitä!
Jos noin suuri korotus myönnetään, mistä se on pois? Makaavatko vanhukset yhdessä likavaipassaan jo kaksi vuorokautta putkeen kun ansioidensa arvonnoususta nauttivat hoitajat kiitävät kiireissään pitkin ylikansoitetun osaston käytäviä? Jostainhan se raha on revittävä poiskin. Neljän hoitajan yhteisellä korotuksella palkattaisiin jo yksi uusi - eikö vain? Ja olisiko siitä kuitenkin pidemmällä tähtäimellä, jaksamisen kannalta enemmän hyötyä?
Ja vaikka ehdottomasti olen sitä mieltä, että sairaanhoitajan työ on vastuullista työtä, on toisella tavalla vastuullisessa työssä olevia naisia aivan yhtä syvällä palkkakuopassa. (kaiken sen jälkeen, mitä aikoinaan keskolassa näin en voi muuta kuin kunnioittaa sitä työtä, jota hoitajat tekevät).
Koulutukseeni nähden olen surkean alipalkattu, mutta se on oma valintani, joten en uhkaa työsululla, en lakolla, enkä edes äänekkäällä protestoinnilla. Ihmettelenpä silti. Jos nämä korotuksensa saavat, vaativat kohta monet muutkin suhteessa yhtä suurta korotusta, jolloin saavutettu hyöty jää kuitenkin marginaaliseksi.
Suhteellisuudentajua!
Puolet tuosta summasta! Lisää työntekijöitä! Lyhyemmät työvuorot! Pienemmät vanhusten osastot!

Rahako on se arvostuksen mittari?
Siinä tapauksessa kannatan ensisijaisesti kotiäitien ja opiskelijoiden lakkoilua.