tapahtui poluillamme eilen...

Sain töihin viestin: jalkapallotyttöjen valmentaja on töissä, pääsenkö illalla paikalle.
Nakuttelin, nakuttelin, olin tulla hulluksi, nakuttelin. Kello oli hirvittävän paljon, ryntäsin ja säntäsin kotiin.
Isoveljellä sanataidekoulua, HraHakkarainen lähti häntä saattelemaan, minä jäin tyttöjen kanssa kotiin.
Pikkusisko (naama mutrulla, kyyneleet jo valmiiksi silmissä, hyvin uhmakkaasti): "Miks mä en saa koskaan pyöräillä?"
Tytöt leikkivät, Pikkusisko käy tasaisin väliajoin inttämässä pyöräilystä. Isosisko haluaa ottaa potkulaudan.
Anoppi soittaa: lainaammeko kahvinkeitintä synttärikahvitteluja varten.
Jalkapallotyttöjen valmentaja soittaa: lapsi sairaana, voinko hakea salin avaimen ennen harjoituksia.
Minä laitan viestiä varavetäjälle, josko hän pääsisi paikalle.
Etsin kahvinkeittimen ja pakkaan sen kaikkine tykötarpeineen.
Etsin Isosiskon jalkapallovermeet.
Etsin jalkapallotyttöjen toimiston - kangaskassin jossa ovat kaikki tärkeät paperit. Siirtelen sinne nippukaupalla uusia tärkeitä papereita.
Etsin Pikkusiskon pipon.
Etsin omia verskojani. Maa on ne nielaissut. Etsin sisäpelitossuja, tai mitä tahansa jumppasalijalkineita. Survon ne kassiin. Etsin verskoja. Etsin verskoja.
Ne löytyvät täydellisen omituisesta paikasta.
Etsin tyttöjen pyörät ja potkulaudat täpötäydestä pyöräkellarista. Tasapainottelen olkapäilläni kassia jossa on kahvinkeitin, sekä jalkapallotyttöjen toimistokassia, jonne olen survonut sisälenkkarini.
Isosisko lähtee potkuttelemaan.
Pikkusisko lähtee pyöräilemään.
Eipäs lähdekään, vaan saa hysteerisen itkukohtauksen kahden metrin päässä pyöräsuojan ovesta.
Tasapainoilemme kohti anoppilaa: minä olkapäilläni kaksi kassia (toisessa se lasikannuinen kahvinkeitin). Pikkusisko iskee jalat maahan puolentoista metrin välein ja parkuu hysteerisenä: "mä melkein kaaduin!" Minä käynnistän pyörän uudestaan jokaisen hysteerisen itkukohtauksen jälkeen.
Pakotan hänet taluttamaan pyörän ison parkkipaikan yli. Pikkusisko parkuu hysteerisenä: "mun kättä särkee, ymmärräksä!?"
Laahaan parkuvan lapsen ja kahvinkeittimen anoppilaan. Jatkamme Isosiskon kanssa matkaa salin avainta hakemaan.
Varavetäjä soittaa: matkalla töistä kotiin. Ei tiedä ehtiikö paikalle.
Kilkutamme ovikelloa, sisältä kuuluu supatusta ja kuhinaa mutta kukaan ei avaa ovea. Joku kurkistaa ovisilmästä.
Ovi aukeaa viimein, saamme avaimen. Mietin mitä avaimenhaltiat mahtavat niin kovasti pelätä, etteivät tahdo uskaltaa oveaan avata.
Täysin tapauksettomasti pääsemme muutaman kymmenen metrin matkan koululle.
Varavetäjäkin ehtii paikalle.
Tytöt ovat kuin irtireväistyjä. Kaksi makaa oikoisenaan kentän pinnassa. Yksi irvistelee ja karjahtelee kuin kakolasta karannut mielipuoli. Yksi heittää vetäjää pallolla päähän.
Harjoitukset saadaan onnahtelevaan päätökseensä. Minä pidän tytöille kurinpalautusta.
Lupaudun saattamaan sen mielipuolisen karjujan kotiin. Juttelemme matkalla: hänellä on ikävä isää ja veljet kiusaavat aina ja koko ajan.
Potkuttelemme Isosiskon kanssa kotiin. Potkulauta juuttuu sohjoon.
Pikkusisko on jo nukkumassa.
Isot hepuloivat ympäri taloa.
Minä alan leipoa leipää.
Olen malttamaton, enkä jaksa odottaa leivän jäähtymistä. Ravistelen liian kuuman leivän vuoastaan ja rikon sen. Muruset leviävät kaikkialle ja rikkiraastettu leipä jää odottamaan hautajaisiaan leivinalustalle.
Menen sänkyyn mököttämään.
Aamulla leipä makaa edelleen ketarat oikosenaan leivinalustalla.

Eikä tämä helkkarin nakuttelu lopu ikinä.