en ole kaamosihminen: ei jalka nouse ja hymykin on hyydyksissä. Keskustan ja verstaan välille on muodostunut raskaasti laahustettu ura, innostun vain hetkellisesti ja vajoan sen jälkeen passiiviseen massiivisuuteen. Tai massiiviseen passiivisuuteen.
Ja muisti alkaa pätkiä.
Olen koko vuoden kirjannut ylös joululahjaideoita, ettei sitten paniikissa joulukuussa tarvitse miettiä mitä kenellekin.
En muista missä muistilistani on.
Mutta ei väliä. Ei ole aavistustakaan, milloin ehtisin leikkiä tonttua.
Onneksi pohjavire on sentään vielä plussan puolella: löytyy hetkiä jolloin innostun ja herkistyn, olen voimakkaasti läsnä ja kiinni tässä päivässä.
Kuten eilen.

Isosiskon kuoro esitti syksyn laulusaaliin. Kuoro on ollut ihana: vetäjä on riemukkaan energinen ja iloinen ja tuntuu vetävän harjoituksia uskomattoman hyväntuulisella draivilla. Lauluja on harjoiteltu ja laulettu laulamisen ilosta, ei mitään erityistä esiintymistä tai keikkaa varten. Tämä eilinenkin oli tarkoitettu vain vanhemmille ja lähisuvulle.
Lapset lauloivat heleästi ja iloisesti, kuin enkelit. Sellaiset vähän kiemurtelevat ja hihittelevät pikkuenkelit.

*

Nyt ei etene tarinankerrontakaan. Höh ja pöh sille!
Olen illalla menossa konserttiin. Josko se taas hetkeksi nostattaisi joulumieltä.