Kunnioitukseni esiäitejä kohtaan on muutamana viime päivänä kasvanut aivan valtavasti, niinkin yksinkertaisen asian kuin sukankutomisen kautta.

Että me naiset silloin joskus aikojen alussa!
Että he - ollaan rehellisiä ja annetaan tunnustus niille joille se kuuluu - ovat hoitaneet pienet salotöllinsä, elikot, pellot, ipanat. Pitäneet väen ruuissa ja vaatteissa.
Minulla on apunani elektroniikkaa tuvan täydeltä ja ruokani saan halutessani puolivalmisteina lähipuodista.
Ei tarvitse kaskeamisesta aloittaa leivänleivontaa, eikä keritsemisestä sukkain kudontaa. Ja siinä missä yhden-kahden sukan veivaaminen on minulle harrastus jossain työnteon ja rentoutumisen välimaastossa, on se ollut elinehto sille salotöllin perheelle.
Totta, jos olisin salotöllin eukko, olisi minulla lapsia ainakin tuplasti tällä lisimistahdilla, ja heistä vanhimmat jo osallistuisivat aikuisten rinnalla talon töihin - mutta silti riittäisi kutomista ja leivänleivontaa aamusta iltaan.
Olen kunnioituksesta hetken hiljaa sen työmäärän edessä. Sen että elämä on pyörinyt ja asiat järjestyneet, että elämässä on työn lisäksi ollut ilojakin.

Ymmärrän, miksi vanhoissa sanonnoissa täytyy emännän olla hanakka tekemään.

Taidan taas kerran lukea Myrskyluoto-sarjan. Se pysäyttää aina hetkeksi elämisenehtojen eteen.

**

Verstaalla on taas hiljaisempaa.

UPM on tosiaan lähdössä etelän maille parin viikon päästä. Katkeraa. Niin katkeraa.

Verstaan eteen parkkerasi autolastillinen väkeä, en kehtaa tuijottaa, mistä on kyse. Sisällä piukahti pikaisesti naisihminen leveässä hameessaan - saapa nähdä, saanko heistä koko iltapäivän mittaisen riesan tahi riemun...