HerraHakkarainen oli luonnollisesti koko eilisen päivän ja suurimman osan yötäkin ekstaasissa. Minä tietysti komppasin ja symppasin niin kuin kelpo vaimon kuuluukin, mutta tunnustin myös: hiukan ottaa päähänkin, ihan hiukan vain. Kun on oikeastaan ollut aika mukavaa se, että joku muu kuin minä on pääsääntöisesti huolehtinut lasten hakemisista ja iltapäivähoidoista. Olen voinut tulla valmiiseen kotiin laittamaan ruokaa. Nyt on selviö, että lasten viennit ja haut kaatuvat taas tähän niskaan, lisäplussana ruuanlaitot ja sen sellaiset. Ja meillä kummallakin työ vaatii - minulla ajoittain, herraH:lla säännöllisemmin - iltajuoksuja. Arvatkaas kuka ne illat organisoi? Ja tietysti, kun minulla on joustava työaika ja toinen painaa pissi sukassa työtä että saisi ehkä joskus tulevaisuudessa vakkarihommia - niin arvatkaas kuka hoitaa sairaat lapset? Eli kolikolla on kääntöpuolensa. Ehdinkin jo nauttia lähes kuukauden suloisesta kasvatusvastuun keventymisestä.
Eikä tämä oikeasti vähennä iloisuuttani, onnellisuuttani, tyytyväisyyttäni.
Tiedättekö miten kauan siitä on, kun olemme viimeksi yhtä aikaa molemmat olleet palkkatyössä? Me emme tosiaan ole mikään dinkki-pariskunta. Ehei, pikemminkin NITMK (NoIncomeTooManyKids), tai mikä sitten ikinä parempi termi olisikaan.
Neljä vuotta. Neljä vuotta siitä kun me molemmat olemme tuoneet työllä ansaittua rahaa taloon. Silloinkin päätähuimaavan kolmen kuukauden ajan. Sitä edellisestä kerrasta onkin sitten kahdeksan vuotta. Niillä rahoilla mentiin naimisiin.
Tähän jaksoon mahtuu aikoja, jolloin toisella osapuolella ei ole ollut mitään tuloja. Ja toisenkin tulot ovat olleet naurettavan pienet, mutta onneksi sentään säännölliset.
Ja silti, ihan rehellisesti, vähän pateettisestikin: en päivääkään vaihtaisi poiiiiis. Sillä herraHakkarainen on voinut tehdä sitä, mitä todella on halunnut. Mitä sen rinnalla on tulojen epäsäännöllisyys? Minä olen voinut tehdä sitä, mitä olen halunnut, minkä olen kokenut tarpeelliseksi. Mitä sen rinnalla on raha?
Meillä on ollut aikaa toisillemme ja perheellemme.
Tilanne on humalluttava, outo, käsittämätön. Tuleeko meistä nyt normaaleja?

Käytännön järjestelyt luonnollisesti mietityttävät. Tytöille järjestin aamulla kokopäiväpaikan kuun alusta, kävin koulun ippe-kerhossa puhumassa Isoveljen iltapäiväpuuhista.
Vielä en ihan edes kunnolla usko tämän sijaisuudenkaan toteutumiseen, tähän pätkään. Hämärää, kun en tarkalleen tiedä, kuinka pitkästä pätkästä on kyse...
Ja sen jälkeen kun verstas muuttaa, työskentelemme ihan lähekkäin.

Tarhan alun takkuamisesta huolimatta (yksi itkemätön aamu tähän mennessä), Isosisko hyppeli iloisena kun kuuli, että pääsee kokopäiväläiseksi.

Menimme tarhapuolipäivän jälkeen tyttöjen kanssa järjestämään Isoveljen ippe-asioita. Kun kurkistin kerhon ovesta sisään, syliin syöksyi yksi jalkapallopojista: "tuleeks Isoveli nyt kerhoon?".
"Ei, ei ihan vielä".
"miii-iks?"
"No se tulee sitten parin viikon päästä"
"Mii-iks vasta sillon?"
Voipi olla ippetädeillä ja -sedällä puuhaa kun yli puoli joukkueellista meidän poikia ja tokaluokan pallopojat pääsevät pelaamisen alkuun.