Meillä on upouusi keittiö.

Ei, ei mitään muuttoa, ei edes keittiöremonttia. Viimeisen viikon-puolentoista aikana olen hiljalleen, hylly kerrallaan järjestellyt. Repinyt vanhat hyllypaperit pois, laittanut uudet tilalle. Heittänyt pois kaikki pussinpohjat, etsinyt paikat astioille ja resepteille ja purkit kaikille orvoille kansille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen valinnut hyllypaperit ulkonäön, en hinnan, perusteella. Tölkit, purkit ja purnukat ovat hyllyillään sotilaallisessa ojennuksessa, nimilapuilla varustettuina. Availen kaappien ovia vain voidakseni katsella.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaiken kruunaa uusi keittönpöytä ja uudet tuolit. Ne tekevät huoneesta avaramman, kauniimman, modernimman. Niiden kunniaksi raivasin työtasot tyhjiksi. Missään ei ole ylimääräisiä tavaroita. Mikä nautinto!

 

Käyn keittiössä tämän tästä ja hipaisen aina ohimennessäni uutta pöytääni. Se on vaalea ja tuoksuu uudelta huonekalulta. Puulta ja huonekaluliikkeen varastolta. Tuolien selkänojat ovat matalammat kuin entisten tuolien, se tekee huoneesta tilavamman tuntuisen. Tuolit ovat tukevampia ja niissä istuminen... selkänoja myötäilee selkää, istuinosa on liukuva ja kuitenkin mukava.

 

Kun muutimme yksiin, ostimme halvimmat siedettävät huonekalut ilman sen kummempia sisutuksellisia visioita. Vanha pöytämme oli ensimmäisiä yhteisiä hankintojamme, mäntyinen, hiukan mitäänsanomaton ja joskus kiikkerä – sen ruuveilla oli tapana löystyä. Nyt haluan, että kotini kertoo minusta jotain, että kotini näyttää kauniilta. Vanha pöytämme ei oikeastaan sovi uuden kotimme keittiöön. Vanha pöytämme oli lohmuinen, sen lakkaus oli kulunut. Pöydän päädyssä, vauvan paikalla, oli tahroja, töhryjä ja lusikanpaukuttamia koloja, joihin lika pääsi pinttymään.

 

Vanha pöytä näkyy joissain valokuvissa. Hääpäivän aamuna otetussa, jossa mies istuu pyjamasillaan lukemassa lehteä. Pöydän päällä on kammottava oranssisävyinen vahakangasviritelmä. Pöytä näkyy sellaisissa kuvissa, joita on kaikissa lapsiperheissä – kun lapset opettelevat itse syömään jotain kammottavan väristä. Yhdessä kuvassa isosiskolla on naamassa omituisen violettia puuroa, vihertävää räkää (flunssakausi!) ja kirkkaan siniset sikkuralla nauravat silmät. Vanha pöytä näkyy valokuvissa vanhoissa kodeissamme. Ensimmäisessä lapsiperhekodissamme vietimme vuosituhannen vaihdetta. Vauvakin jaksoi olla hereillä kun Y2K alkoi, kuvassa valamme tinaa, ja vauvaa, isoveljeä nykyään, naurattaa kovasti. Sellaisiakin kuvia olen ottanut, joissa näkyy tarkoituksella maitopurkkeja, voirasioita, keksipaketteja – ajankuvaa. Lapset virnistelevät tärkeinä, kun heidän iltapalansa on ikuistettu perhealbumiin. Vanhalle pöydälle katettiin ensimmäinen oma jouluateriamme, sen ympärillä on kestitty vieraita, avattu hyviä uutisia tuovaa postia, luettu lehtiä ja leivottu varmaan satoja leipiä.

 

Uusi pöytä houkuttelee kattamaan kauniisti, syömään, pitämään perheneuvotteluita, piirtämään, tekemään läksyjä sillä aikaa kun äiti laittaa ruokaa. Siitä on helppo sipaista pois vauvan ruokaroiskeet. Silti huomaan kaipaavani vanhaa pöytää. Sen lusikanlyömiin poimuihin oli kerrostunut yhdeksän ensimmäistä vuotta yhteisestä elämästämme.