viikonloppu oli rentouttava ja kirjaisa. Saattelin onnelliseen päätökseen useamman eepoksen ja vaikka teokset sinänsä herättivätkin ristiriitaisia tuntemuksia, nautin lukemisesta.

Portia Iversenin Outo poika varsinkin oli outo lukukokemus. Iversenin oma poika todettiin varsin pienenä autistiseksi ja siitä sukeutui pitkä kuntoutuksen tie. Iversen kuulee intialaisesta autistipojasta, joka on äitinsä määrätietoisessa kuntoutuksessa oppinut kommunikoimaan aakkostaulun avulla. Oman poikansa sijaan Iversen tuntuu keskittävän kaikki voimainsa ponnistukset intialaiskaksikon tukemiseen, sivutuotteena myös hänen oma lapsensa osoittautuu kommunikaatiokykyiseksi, mutta vanhemmat eivät jotenkaan tunnu oppivan systeemiä toivotulla tavalla.
Pohdin kovasti, onko mahdollista että autismitietoisuus Yhdysvalloissa on -90-2000 lukujen taitteessa todella ollut niin lapsenkengissään, etteivät vaihtoehtoiset kommunikaatiomenetelmät olleet tuttuja? Ja miksi kuvakansiot mainitaan vain sivulauseessa? Miksei niitä pidetä kommunikaationa?

Lueskelin myös Veikka Gustafssonin kirjaa Kohti huippua, mutta en oikein jaksanut innostua.
Luen enemmän kuin mielelläni maailmanympäripurjehtijoiden ja muiden erikoisten seikkailijoiden kertomuksia, mutta huomaan myös että ahdistun melkein kohtuuttomasti vuorikiipeilijöistä ja naparetkeilijöistä.  Sekä naparetkeilijät että vuorikiipeilijät putoilevat railoihin ja rotkoihin, eksyvät lumimyrskyihin, menettävät käsiään ja jalkojaan ja kuolevat hypotermiaan aivan lakkaamatta. Näiden elämäkertojen ja tarinoiden maailma on jotenkin niin hyytävän kylmä kaikista voittoisista onnistumisistaan huolimatta etten kykene niitä lukemaan. Tai ainakin se edellyttää todella kuumaa suihkua, isoa teemukillista ja lämmintä fleeceä.

Edelleen luin Kristiina Heleniuksen Mikä maa mikä syöpä - diplomaatin tilitys omasta sairastumiskokemuksestaan. Kirja oli hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, mutta ehkä vähän ulkokohtainen, diplomaattisen viileä.

Sakari Löytyn Epongo oli kiehtovaa luettavaa, vaikka en mikään historiaan uppotuva olekaan. Luin kiinnostuksella omakohtaiset tarinat ja hyppelin kevyemmällä otteella Namibian historiaan liittyvät osiot. Pidin. 

Selailin myös muutamaa muuta kirjaa, lähinnä opiskeluihin liittyen, mutta niissä en vielä päässyt kunnolla vauhtiin.
Syytän lehteilemääni Aulangon Minä osaan! -eeposta, jossa opetetaan nopean lukemisen tekniikkaa. Aloin ihan liikaa miettiä omaa lukutekniikkaani ja aloin kompastella. Ja silmiä alkoi särkeä.
Luen ilmeisesti nopeasti ja aika lailla Aulangon neuvomalla tekniikalla, mutta kun alan tiedostaa asiaa, menen ihan sekaisin.

*

Minua vaivaa muistikirja-addiktio.
Haluaisin tehdä iloisia, värikkäistä, kollaasimaisia muistikirjoja, joihin raapustelisin päiväkirjamaisia huomioita, ajatuksia lukemistani kirjoista ja kaikenlaista pientä ja turhaa.
Mutta.
Jos löydän jonkun oikein hienon muistikirjan, en raaski kirjoittaa siihen mitään. (hraHakkarainen toi minulle kerran upean käsinsidotun päiväkirjan. Meni varmaan kaksi vuotta ennen kuin rohkenin kirjoittaa siihen!)
Enkä osaa tehdä mitään iloista ja värikästä ja kollaasimaista. Ketä varten sitä muka edes teen?
Miten voi oppia tekemään kivoja muistikirjoja eikä vain haaveilla siitä?

Yritin tehdä Torsti Lehtisen kirjasta kivan ja värikkään mind mapin (koska sitäkin opetettiin Aulangon kirjassa, ja koska en pidä mind mapeista) siihen hienoon muistikirjaani, koska Lehtisellä on hienoja, muistamisen arvoisia ajatuksia.
En onnistunut.
Siitä tuli ihan tylsä.
Kirjoitin viereiselle sivulle ihan perinteisellä tavalla muistiin minua puhutelleen runon ja olin melko tyytyväinen.

Pitää harjoitella mindmapia, lukutekniikkaa ja muistikirjanpitoa.