Pikkusisko-poloinen heitti viikonloppuna tuttinsa oravavauvoille (meidän parvekkeelle?!) ja on iltaisin itkenyt suuria, kuumia kyyneleitä. Nukahtaminen on niin vaikeaa, enkä sitä ihmettele. Tutti on ollut niin rakas ja tärkeä juttu, ensimmäinen lohtu ja turva. Tutissa huokuvat viimeiset sairaala-ajan kaiut ja muistot. Keskosvauvalle tutti oli melkein elinehto, se muistutti hengittämisestä, se opetti imemistä, se antoi lohtua silloin kun kukaan ei ehtinyt tulla lohduttamaan, se lievitti kipuja ja maistui ihanan sokeriselta tai maitoiselta silloin kun tehtiin pieniä toimenpiteitä. Se oli oma rauha ja turva.
Toisaalta, luopumispäätös oli kuitenkin tytön oma. Häntä ei painostettu, ei ohjattu siihen, hänelle vihjaistiin sellaisen mahdollisuudesta.
Luopuminen rakkaasta käy silti koville.
Kylmä kääre otsalla on auttanut nukahtamisessa. Nyt iltoihin on tullut uusi tarve: "äiti laita mulle raastali tohon" (käsivarteen), typykkä kyynelehtii sängyssään iltaisin. ja jatkaa aamuisin puurolautasen vieressä "äiti anna mulle raastali jooko!" katkeria pikkutytön kyyneliä, kädet dramaattisesti kasvoilla, anellen.

tutit ovat vielä piilossa vessan peilikaapissa, keltaisessa korissa. Jos kuitenkin