sataa epämääräistä suhrua, ei oikein vettä, ei aivan luntakaan. Ja on hiljaista: sille ei mahda mitään, työ on kausiluonteista. Huomaan itsessäni kuitenkin sellaisen ei-kelvollisen piirteen että hiljaisena aikana en tahdo saada edes perustöitä hoidettua, saati että tekisin kaikkea sitä, mikä ehkä jossain vaiheessa on jäänyt rästiin.

Jännittävä päivä tiedossa: Isoveljen pitäisi tänään harjoitella yksin kaupunkiin asti liikkumista. Meillä on suunnitelma ja varasuunnitelma, mutta ihan varmaa on, että niistä huolimatta jokin menee pieleen. Toivottavasti kuitenkin positiivisella tavalla.
Vielä kuukausi sitten Isoveli ei missään nimessä halunnut matkustaa yksin edes muutamaa pysäkinväliä; edistysaskel siihen nähden on siis valtaisa. Porkkanana kukaties salaiset tontuntouhut yhdessä äidin kanssa: napero on suunnitellut joululahjat sekä siskoilleen että isälleen.

*

Hiljaisuus jumittaa aivot kokonaisvaltaisesti: aamulla kun lähdin kotoa, minulla oli loistava bloggausaihe mielessäni. Nyt kierrokset lyövät tyhjää. Kirjoitan rivin-pari, pyyhin pois, tuijotan tyhjyyteen - mikään ei tunnu etenevän.

Aloin lukea Monty Pythonien "elämäkertaa". Ainakaan alku ei ole kovinkaan mukaansatempaiseva, toimittajan ääni tuntuu tulevan läpi liian voimakkaana. Teksti on aika tasapaksua, eikä vaikuta ollenkaan siltä, että Pythonit itse olisivat äänessä, vaikka sanat on heidän suuhunsa laitettukin.
Tai sitten vika on käännöksessä.
Kulttuurierotkin tietysti vaikeuttavat ymmärtämistä: kun en ole suurten ikäluokkien aikakaudelta, enkä tunne senaikuista brittiläistä radiohuumoria, olen jokseenkin ulalla. Radio Luxemburgista olen kaihoisia juttuja kuullut, mutta en kyllä sanaakaan sen -50-luvun radiokuunnelmista Englannissa. Katsotaan pääsenkö kirjassa eteenpäin. Kovin lupaavalta ei vaikuta, varsinkaan kun kirjastosta tuli juuri tieto kolmesta uudesta varauksesta.

*

Illalla olen menossa ex tempore-konserttiin.
Tai konsertti on kai hyvin suunniteltu ja harjoiteltu. Toivottavasti.
Mutta minä olen ex tempore.
Missään vaiheessa en ole suunnitellut tähän konserttiin meneväni, varsinkaan kun sisko toistuvasti puhuu siitä hyvin kyllästyneeseen sävyyn - syykin tosin selvisi. Koska konsertti on televisioitavaa laatua, täytyy muusikoiden osata käyttäytyä.
Ei saa työntää viulun simpukkaa korvaan. Tai suuhun.
Ei saa höpötellä vieruskaverin kanssa.
Ei saa hihitellä.
Eikä heitellä nuotteja.
(ja uskokaa pois! Kaikkea ylläolevaa olen nähnyt ihkaelävästi lavalla.)

Muusikkous on jotenkin kiehtova ammattiala. Kuinka moni epämuusikko osaa ja muistaa ajatella, että  nuo viulunvinkauttelijat ja niiden kaverit ovat siellä ihan oikeasti töissä?
Minua kiehtoo sen työn kaksijakoisuus: miten se kuulijalle on ylevöittävä, sielua koskettava ja juhlavakin tilaisuus, kun taas muusikolle sitä tavallistakin tavallisempaa leipätyötä. Työtä, jota leimaavat yhtä lailla kuin kenen tahansa työtä, hyvät ja huonot päivät, lasten korvatulehdukset, kinat kotona ja työyhteisössä.
Miltä edes tuntuu pukeutua ykkösiin työpäivän ajaksi?
Millaista on työskennellä sellaisessa työyhteisössä: satakunta muusikkoa, toinen toistaan herkempiä taiteilijasieluja, joiden pitää kuitenkin hyvin kurinalaisesti toimia yhteen ja totella kapellimestaria?

Siskosta tulee aina ihan vieraan näköinen. Valtavan nätti, aikuismainen ja ammattimainen.
Sekin on omituista.
Koska sisko kuitenkin on vain ärsyttävä pikkuipana joka aina tulee sotkemaan minun leikkini.