tutkin kalenteria ensi viikon kohdalta: vain yksi iltameno - herrakerho. Outoa. Viimeiset pari viikkoa olen lentänyt kaiket illat mitä merkillisimmissä menoissa, vihdoin alkaa hellittää.
Parin viikon päästä on opiskelujen viimeinen lähijakso - leikitäänköhän siellä epäryhmäytymisleikkejä? Sellaisiakin pitäisi olla. Että saisi karistettua sen ryhmän sisuksistaan: tokko kumminkaan enää tapaamme kuin suuremmissa käänteissä. Tiedän että osa porukasta haahuilee naamakirjassa, mutta koska olen päättänyt ihan periaatteesta vastustaa sitä, jään kaiken tämän sortin sosiaalisen ulkopuolelle.
(mitä hiivatin sosiaalista edes koko naamakirjassa on? tai intternjetissä ylipäätään? yksin istut ja louskutat konettasi, niskajumiin asti. Sosiaalinen media, joopajoo.)

Syksyisin iskee aina vimma: tekisi mieli ottaa ja kutea kutoa, mutta koska istun kaiken päivää sosiaaliseen mediaan ankkuroituneena, olen niskajuminen ja lisäksi vielä käsivammainenkin (parin vuoden takainen kaatuminen risaa aina vain: ei niin että tarvitsisi terveydenhuoltoa vaivata, mutta niin ettei viitsi myöskään itseään millään ylimääräisellä vaivata.) En siis kutise. Haaveilen vain.

*

Isosisko kasvukipuilee: "mitä jos Isoveljestä tulee murrosikäisenä ihan kamala ja se huutaa ja kiroilee ja lyö vaan? mitä jos musta tulee ihan kamala kovis ja mäkin vaan huudan ja kiroilen? Mä en haluu olla kovis! Mä en haluu kiroilla! Miten me edes voidaan olla tällaisia, kun O ja A on koko ajan kotiarestissa, ja me ei?"

Yritin vakuuttaa itkuatihrustavalle tytölle, että kasvaminen ja muutos kuuluvat asiaan, vanhemmista täytyy pyristellä irti ja täytyy olla sellainen olo, että aikuiset on ihan tyhmiä - mutta käyttäytyminen on aina valinta, kiroilu on aina valinta. Tai kiroilemattomuus.
Isosisko on varma, että eräänä kauniina aamuna hän herää kiroilevana goottina tai epäsosiaalisena punkkarina.

Näitä samoja tuntoja kävi Isovelikin läpi vuosi-pari sitten. Kun teki mieli lähteä muun perheen mukana johonkin yhteiseen hauskaan, mutta silti tuli kiukuteltua ja kieltäydyttyä: "mä en vaan pysty sanomaan joo, vaikka mä haluaisin!"

On kummallista ja liikuttavaa että nämä pienet pystyvät sanallistamaan kasvukipujaan.