Olin pitkästä aikaa katselemassa nappulaliigalaisten peliä - sisähallissa sentään tässä vaiheesa vuotta. Voi niitä pikkuisia pulleroita! Isoveli päätään joukkuekavereita lyhyempänä, naama punaisena ja suu keskittyneenä oona pallon perässä.

Välillä pojat käyvät solmituttamassa kengännauhojaan, tuomari keräilee kaatuneita kentältä ja joku loukkaantuu päästäkseen jatkamaan keskeytynyttä hiekkakakun tekoa, toinen itkee jouduttuaan vaihtoon - ja silti, kaikki niin keskittyneitä. Hetkittäin. Ihailin suunnattomasti vastapuolen valmentajaa, jolta tuli koko ajan positiivista palautetta omilleen - ne pojat pelasivat suurella sydämellä.

Isoveli väsähti kesken jälkimmäisen pelin, väsymyksen näki laidalle asti: kuin joku olisi mojauttanut poikaa lekalla päähän. Parkkipaikalta kotiin kävelyn verran päässä ollut pipo oli hiestä märkänä. Pojan kuontalo tuoksui sateessa kävelleeltä koiranpennulta.