ja taas nakuttelemassa, ei se tästä sen kummemmaksi muutu. Kahvikupillinen lämmittää mukavasti sisuksissa, ajatukset haljuilevat pientä kehää.

Ainakin kahtena, usein kolmenakin aamuna viikossa, työmatkani loppusuoralla kohtaan aina saman ihmisen. Riippumatta siitä, mihin aikaan tulen.
Verstaan lähellä olevan parkkipaikan lippuautomaatin vieressä seisoo pikkuriikkinen mummo.
Mummo seistä jöpöttää mittarin vieressä kuin uskollinen lappuliisa, oikeastaan kuin välttämätön osa mittaria itseään.
Oli sade tai pakkanen, pimeinä talviaamuina, sumuisina kevätaamuina.
Mitä se mummo odottaa?
Tipahteleeko mittarista pennosia mummon eläkekassan jatkeeksi? Mojauttaako hän tuhdilla käsiveskalla päähän niitä jotka autojaan parkkeeraavat, vai vahtiiko hän että maksu tulee suoritettua?
Miten parkissa oleva poliisiauto tähän liittyy? Onko se aina sama poliisiauto?
Onko mummeli osa poliisin salaista peiteoperaatiota?
Mitä he peittelevät, ketä vakoilevat?
Ja kuka on se punatakkinen mies joka ruokatauon aikoihin kulkee verstaan näyteikkunan editse?
Keitä matkustaa siinä oranssissa autossa joka pari kertaa viikossa pysähtyy verstaan eteen? Auton kyydistä nousee mummo.
Onko se sama mummo joka vahtii parkkimittaria?
Olenko tulossa vainoharhaiseksi?
Vai onko tässä aihio uuteen menestysdekkariini?

Mummon tuhdit sukkahousut ovat nilkkojen kohdalta aivan runtussa.