Päiväkodissa on käyty: vain yksi tulevista tädeistä oli jo palannut lomiltaan, eli käynti ei aivan täyttänyt odotuksia. Isosisko uudisti kaveruutensa tutun tytön kanssa, hänen kohdallaan varmaan vähän helpottaa tulevaa pudotusta työelämään. Pikkusiskon ryhmä oli vielä hajallaan, yksi tulevista tädeistä sentään oli siis paikalla.
Kyllä mietin kerran jos toisenkin: mitenköhän tämä nyt onnistuu...? Pitäisikö yrittää saada ensi viikolle joku aamupäivä, jolloin tytöt olisivat tunnin-pari hoidossa? Koulunaloitusviikko on viralliseksi aluksi merkitty, mutta siihen ei mahdu pehmeätä laskua, ei sitten ollenkaan. Täytyy yrittää töissä sumplia, jos edes ekana päivänä voisi hakea lapset jo puolilta päivin? Mitenköhän se järjestyisi?
Muutenkin tuo koulunaloitusviikko on rankkaakin rankempi.

Isoveljen jalkapallojoukkueella on turnajaiset, täällä kotikulmilla. Olin jonkun verran laskenut sen varaan, että isolla porukalla hoidetaan buffetit, arpajaiset ja ensiavut, noin vain, sujuvasti. Nyt näyttää siltä, että meidän joukkueen osalta ainakin kolme-neljä perhettä sukkuloi kahden kentän välillä, pari vanhempaa on töissä, ja pari hyvästä tahdosta huolimatta vähintääkin epävarmoja. (tämä turnaus on jokavuotinen riesa tällä alueella: kaikilla kentillä, kaikissa ikäluokissa: eläköön vapaaehtoistyö!) (ja sen pakoilu!) Lista meidän jääkaappimme ovessa alkaa olla loputtoman pitkä. Aamuyöstä heräsin kylmään hikeen: onko kukaan muistanut kylmälaukkuja?!
Olin ainakin viikon uhonnut herraHakkaraiselle juuri tästä: miten se homma kovaa kolisten kaatuu meidän niskoille. Kolmannen vaisuhkon vanhempainkokouksen jälkeen tunsin kuinka kalterit kolisivat kiinni selän takana: naimisissa ollaan nyt sitten tämän puuhan kanssa. Ei sillä, työssäkävijät tekevät oman osansa, samoin kahdella kentällä juoksijat, ja ovat pahoillaan - mutta se ei juurikaan lohduta, kun tietää miten pitkä viikonloppu edessä on, ja miten harvan vanhemman niskoilla se taas on. Joukkueessa on tuplamäärä pelaajia viime vuoteen verrattuna, vaan vanhempia tässä tapahtumassa on enintään saman verran kuin viime vuonna.
no, jokainen tekee kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Se kai tässä tärkeintä on. Ja oikeasti, arvostan jokaisen vanhemman pientäkin työpanosta. Joskus vaan on hauska olla marttyyri...

Ja tällaisen viikonlopun jälkeen: kun en ehdi muuta kun pää punaisena myydä arpoja ja kaffetta, tulostaa kunniakirjoja, liimata laastareita ja ties mitä vielä - tällaisen viikonlopun jälkeen pitäisi aloittaa seesteisissä tunnelmissa päiväkoti!
No hyvä, siihen viikkoon mahtuu turnauksen lisäksi normaali Isoveljen pelipäivä, mahtuu minun luultavasti iltatyötapahtuma, ja minun mahdollinen viikonlopputapahtuma. Mahtuu muutamia kokouksia, Isoveljen koulunalku ja pari muuta pikkujuttua.
Niin tavallista meillä - viikkotolkulla eletään hiljaiseloa, ja sitten rymäytetään koko kuukauden tapahtumat suunnilleen kahteen päivään. Eipä käy elämä tylsäksi sillä viikolla.
Sitten onkin taas hiljaista hyvät tovit.

Onneksi kuitenkin tuo joukkueporukka, sekä naperot että aikuiset, onneksi se on hyvä porukka. Melko samanhenkistä, matalalla profiililla mennään, muksut pelaavat sen minkä osaavat. Kellään vanhemmalla ei tunnu olevan suurisuuntaisia suunnitelmia muksunsa ammattilaisurasta. Ja keskustelukanavat ovat auki. Olisipa rassaavaa, jos porukassa olisi huono fiilis - siinä tilanteessa tämän kaiken kokisi melkoisiksi ohareiksi.
Mutta ihan pikkuisen pottuuntunut olen silti. (ja marttyyri)