Pikkusisko vaihtaa hoitopaikkaa! Elokuussa Isoveljen paikka siirtyy Pikkusiskon käyttöön. Pikkusiskohan on tähän asti ollut perhepäivähoidossa ihan kivalla mutta vähän turhan siistillä tädillä omassa talossa.
Ajalla ennen lapsia ja vielä silloin kun Isoveli oli pieni, olin vankkumaton perhepäivähoidon kannattaja. Pikkuhiljaa olen tullut siihen tulokseen, ettei päiväkodeissa oikeastaan ole mitään perustavanlaatuista vikaa - kun taas perhepäivähoidossa voi olla. Tai ei vikaa, se on liian rankasti sanottu - puutteita.

Pikkusiskon hoitotäti on aivan ihana ja herttainen ja ilmeisen kärsivällinen lasten kanssa. Mutta.


Mutta. Joka kerta kun vien tai haen Pikkusiskoa, istuu vuoden ikäinen J-poika potalla. Oikeasti. En ole koskaan nähnyt poikaa missään muualla kuin potalla (no, eilen se konttasi ovelle vastaan ja yritti lähteä meidän mukana ulos). Onko tädillä pakkomielle lasten siisteydestä? Pikkusisko oppi pois vaipoista liki itsestään, mutta kokemusta on myös pojasta, joka ei oppinut. Eivät ne opi ennen kuin ovat siihen valmiita, vaikka kuinka potattaisi! 
Mutta. Lapset viettävät kaiken aikansa yhdessä ja samassa huoneessa. Ymmärrän kyllä - en minäkään haluaisi antiikkihuonekaluihin lasten sormenjälkiä, mutta jotenkin ajatus sateisesta viikosta, jolloin lapset tököttävät neljän seinän sisällä yhdessä ja samassa tilassa, on aika surullinen.
Mutta.Täti haluaa hoitoonsa vain pieniä lapsia - "isot on niin vaivalloisia" - hyvä näin, tietää mitä haluaa ja keskittyy tunnollisesti perushoitoon, mutta olisiko liian iso vaiva lasten kanssa askarrella joskus äitienpäivä-, tai isänpäiväkortti? Läntätä kädet sormiväriin ja paperille? He käyvät kuitenkin kerhossakin kerran viikossa - ei edes tulisi kotiin silppua ja sotkua kun tekisi sen siellä. Kyllä alta kolmivuotiaskin nauttii kun saa luoda. (Ihmekös Pikkusiskolla on aina valtava piirtämisen tarve! Nyt vasta tajusin)
Mutta. Pottapakkomielle oli Isoveljen ja Isosiskonkin ensimmäisillä hoitotädeillä. Ja päiväunilla ei kuulemma saanut laittaa käsiä peiton alle. En ymmärrä miksi, mutta kumpikin lapsi muistaa tämän elävästi. (he olivat pienryhmäperhepäivähoidossa vai mikäihme sen nimi nyt olikaan)
Mutta. Kun Pikkusisko syntyi ja kaikki elämässämme oli enemmän kuin sekaisin, alkoivat Isojen hoitajat tehdä kotikutoisia diagnooseja lapsistamme. Onneksi keskolajaksoon kuului tapaamisia lastenpsykiatrin kanssa, joka havaitsi lapsukaiset mitä normaaleimmiksi kullannupuiksi ja totesi vain, että kyllä aikuisten, varsinkin hoitotyössä olevien, täytyy kestää tällaiseen elämänmuutokseen liittyvä normaali mustasukkaisuus.


Vasta nyt, kun Isot ovat olleet kunnallisessa laitoksessa, olen huomannut miten paljon helpompaa se on. Nämä hyväätarkoittavat pp-hoitajat tulevat jollain tavalla liian lähelle. Päiväkotien kasvattajat ovat kasvattajia, he osaavat pysyä ammattimaisen ulkopuolisina ja kuitenkin huokuvat välittämistä ja lämpöä. Uskomaton taito!