tämä aamu on mennyt niin tiiviissä työnteossa, etten huomannut edes pitää perinteistä noin puoli kymmenen aamukahvitaukoa. Kävin vielä oikein vartavasten ostamassa omenan, että voin sitä rouskutella aamun kunniaksi.

Tällä viikolla verstaalle pitäisi tulla työharjoittelija.
Eipä ole näkynyt.

*

Tein viikonloppuna kaksi hyvää asiaa.
Ja tietysti on pakko kehua niillä, koska muuten elämä olisi ihan käsittämättömän tylsää.
Ensimmäinen hyvä asia on se, että kyllästyin lastenhuoneen levottomaan sekasotkukaaokseen. Raivostuin ja raivasin.
Huone on nyt jotakin tyydyttävän ja hyvähkön välimailta, mutta ainakin se on huomattavasti siistimpi kuin ennen raivo-raivausurakkaani.
Tähtään siihen, että joskus kun saan olla ihan yksin ja rauhassa ja poden jonkinasteista vakavaa turhaumaa, hyökkään ihan itsekseni huoneen kimppuun ja raivaan sieltä pois kaiken turhan tilpehöörin, jolla ei kukaan leiki, mutta jota ei saa heittää pois, jos joku on katsomassa. Ja osan työnnän ainakin johonkin kaappiin pois silmistä.
Koska samaan syssyyn vein ensimmäistä kertaa sateisen talven jälkeen lakanat ulos kuivumaan, tuoksui huoneessa ihanasti keväältä.

Toisesta hyvästä asiasta tuli vielä parempi mieli.
Pikkusiskon rattaat ovat koko talven yli olleet käyttämättöminä pyöräsuojassa. Aina tämän tästä olen pohtinut, mikä mahtaa olla niiden kohtalo. Vieläkö niitä tarvitaan? Kuka tarvitsee ja mihin?
Ne ovat hyvät tukevat perinteiset istumarattaat, kaikilla lapsilla käytössä olleet, jopa hetkittäin yhtäaikaa. (kaksi istumassa sylikkäin, yksi tavarakorissa seisomassa....) Melko siistit ja toimivat.
Lähituttavapiirissä ei ole vauvaperheitä, joille niitä kannattaisi tarjota.
Yläkerrassa asuvat Hiirenhiljaiset, joilla kyllä on sopivan ikäinen vauva, mutta jotka pakenevat kaikkea kontaktia. Olisin voinut tarjota rattaita heille, jos he edes kerran olisivat nyökänneet tervehdykseksi.
Lähdimme eilen ulkoilemaan naapuripihaan, isot touhusivat kavereineen, Pikkusisko pyöräili ympäriinsä, minä harmittelin, etten ollut ottanut kirjaa mukaan.
Huomasin että Ylen Onnelliset olivat hekin lapsineen ulkoilemassa. Ja siinä! Hyökkäsin rouva Onnellisen kimppuun ja kysyin, onko heille rattailla käyttöä. Noo, ehkä.
Soitin heti hraHakkaraiselle ja komensin tuomaan rattaat näytille, esittelin ja tarjosin koeajelumahdollisuutta Poika Onnelliselle (n. 1v). Onnelliset ajelivat ja testailivat ja hiippailivat sitten luokseni, joo, kyllä he voisivat niitä tarvita, mutta paljonko ne maksavat. Heillä kun ei kovastikaan ole rahaa, mutta jos vähän niin kuin osittain. Ajattelin sekunnin puolikkaan verran kympin osamaksukauppaa ja lahjoitin rattaat heille. Minä en sitä kymppiä niin kipeästi tarvitse kuin he rattaita.
Herra Onnellinen esitteli nimittäin heidän siihenastisen kulkupelinsä.
Rouva Onnellinen hyökkäsi halaamaan.
HraHakkarainen kiskoi minut pikaisesti pihalta pois ennen kuin herrasväki Onnellinen ehti kehitellä kahvikutsua tai mitään syvällisempää kanssakäymistä.
Yksissä tuumin olimme tyytyväisiä kun saimme rattaat pois kellarista.

**

Isoveli perui ajatuksen lahjattomista synttäreistä: hän -pienen painostuksen jälkeen- kerääkin rahaa jotain isompaa hankintaa, ehkä polkupyörää varten. Ajatus on ilmeisesti hetken kypsyillyt hänen päässään, sillä jonkinlainen pyörän mallikin oli jo valmiiksi pohdittuna. (sellainen jossa on jousitettu etuhaarukka, niinkuin A:lla)
Pyörärahasto, jossa on jo pieni pesämunakin valmiina, on laskettu viikonlopun aikana ainakin kahteen kertaan.
Isoveljen pari vuotta vanha retrohenkinen pyörä löysi sekin viikonloppuna uuden kodin.

**

Huomasin viikonloppuna myös, että olen aivan tavattoman helppo tapaus.
Kävimme Isoveljen kanssa erään tilaisuuden päätteeksi vähän shoppailemassa - kevättakkinsa vetoketju kun oli hajonnut, ja takki on muutenkin joku ikiaikainen kirpparilöytö. Alelaarista löytynyt farkkutakki on kyllä hyvä, mutta enemmän "juhlakäyttöön", ainakin Isoveljen mielestä.
Löysimme mieluisan, vettä-, likaa- ja tuulta sekä kaikkea muuta hylkivän takin vähällä vaivalla. Menimme (tietysti!) sen jälkeen kirjakauppaan hypistelemään kirjoja. Lupasin ostaa Isoveljelle Hobitin, koska kirjastosta löytyi vain vanha käännös Lohikäärmevuori, jonka uskottavuutta järsivät mm. Ville ja Pertti-nimiset peikot. Kirjakaupasta löytyi myös Olipa kerran elämä -tietokirjasarjaa.
"Äiti-kiltti, eiks me voitais ostaa myös yks tällainen"
Voitaisiin, tietysti.
Ja Isosiskolle mieluisa äänikirja.
Tottakai.
Ja...
tässä vaiheessa tulin sentään järkiini. Tai oikeastaan jo siinä vaiheessa kun Isoveli yritti saada ainakin kahta osaa tietokirjaa.
Otan lapset varsin harvoin mukaan ostoksille, mutta silloin kun he ovat mukana, he onnistuvat aina älyttämään minut ostamaan jotain erityistä.
Pikkusisko on valtavan kiinnostunut Olipa kerran elämästä. Hän katsoo kuvia bagdeereista ja väittää, että minä olen punasoluäiti. Hyvä niin kauan kun en ole rasvasolu.

Kun Pikkusisko sanoo bagdeeri se kuulostaa siltä kuin hän olisi juuri tukehtumaisillaan tosi limaiseen perunamuusiin. En itse asiassa edes ymmärrä, miten suomalaisen on mahdollista osata sanoa bagdeeri, sehän on täysin kielen- ja luonnonvastaista.
Meinaan tikahtua nauruuni joka kerta, kun Pikkusisko sanoo sen.

*

Pikkusisko on perustanut toisen kummisetänsä, Pomppivan Sovinistin, kanssa bändin, joka menee soittamaan kadulle ja syömään jätskiä tienaamillaan rahoilla.
Soolon jälkeen bändi huutaa aina "ou jee kettu!"