Muutama vuosi sitten unisena kesäsunnuntaina, niin aikaisin että kaste vielä tuoksui ja melkein kaikki olivat nukkumassa, oltiin perheen kesken kävelyllä. Esikoinen oli silloin vielä vaunuiässä ja tapasi herätä aikaisin. Läheisellä jalkapallokentällä oli kuitenkin jo elämää: isä ja alta kouluikäinen pikkupoika olivat pelailemassa. Eikä kyse ollutkaan mistään sunnuntaiaamun huvista, vaan totisesta valmennustyöstä. Isä oli asemoinut kentälle tötteröitä ja pikkupojan piti pujotella niiden välistä pallonsa kanssa. Isä napsutti sekuntikellolla aikaa ja kommentoi: "tohon ekaan virheeseen asti sun väliaika oli ihan hyvä. Nyt uudestaan, ilman virheitä!" Ja poikahan meni. Aikanaan tulimme kävelylenkiltämme takaisin ja isä ja poika olivat edelleen kentällä. Tällä kertaa isä uhosi jotain iltapäivän matsista, ja poika kysyi: "mitämä siellä oikeen teen?" Johon isä: "Otat pallon pois vastustajalta ja viet sen maaliin."

Vaunujen yli oli helppo huokailla, että ei me kyllä koskaan eikä ikinä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kunnes Isoveli liittyi nappulaliigaan.

Ja minusta tuli jalkapalloäiti. Monta vuotta aikaisemmin kuin olisin halunnut. Isoveli oli ehtinyt vasta yksiin harjoituksiin, kun edessä oli ensimmäinen peli. Meiltä pelipaikalle oli ehkä reilu kilometri ja jo puolessa matkassa alkoi kuulua kentältä karjahduksia ja komenteluja. Teki mieli pyörtää suorinta tietä takaisin kotiin ja kieltää poikaa enää ikinä edes haaveilemasta jalkapallosta. Siellä minun poikani jo hypähteli tohkeissaan kentän laidalla ainakin viisi numeroa liian isossa pelipaidassa, pömppövatsaisena niinkuin kaikki alle kouluikäiset naperot.

Nousukaslähiön valmentajalla oli suomiverskat päällään, fläppitaulu kädessään ja pelipaikat mietittynä – ja kova ääni. Meidän pojilla oli kaksi valmentajaa: farkuissa ja hupparissa hengaileva entinen jenginuori ja pullea keski-ikää käyvä setämies, joka ei varmaan vuosiin ole juossut bussipysäkillekään. Eivätkä he huudelleet muita kuin vaihtokehoituksia.

Keltapaitojen vanhemmat tunsivat toisensa ja heillä oli huutosakki. Meidän pojilla ei kaikilla ollut omaa kannattajaa mukana. Huutosakin tilalla oli röökisakki. Kaipa pojat osasivat lukea savumerkeistä.

Keltapaitojen pojat olivat vehnänvaaleita sinisilmiä, meidän poikien joukosta löytyi kaikkia kuviteltavissa olevia värisävyjä, yleisimpänä kuitenkin pölyinen. (Vaihdossa olevat pojat tekivät hiekkakakkuja tai hyppäsivät pituutta).

Eikä näiden lähiöiden välissä ole kuin junarata.

Mutta meidän ghettopojat pelasivat selvästi paremman tulevaisuuden puolesta.

 

Seuraavaksi törötin kentän laidalla tuulisena, koleana ja harmaana turnauspäivänä. Ensimmäisessä pelissä oli vielä helppo pitää suunsa kiinni. Ghettopojat pelasivat niin kuin osasivat, ja minun vihreäpaitani oli iskussa.

Toisessa pelissä turnausväsymys iski poikiin. Naapurinpoika tanssi irlantilaistansseja kentän laidalla. Kentälle päästyään hän aloitti painiottelun oman joukkuekaverin kanssa. Kun isä karjaisi kentän laidalta: "kuuntele, mitä valmentaja sanoo", lähti poika - luonnollisesti ja tunnollisena kaverina -  kysymään tarkempia ohjeita. Pallo vieri pojan takaa ohi.

Puolustajaksi nimetty tummasilmä otti valmentajan kaikki-pitävät-omat-paikkansa –säännöt hyvin kirjaimellisesti, eikä hievahtanutkaan vartioasemistaan. Puhumattakaan pienemmistä tapauksista ("isä, kato mun haavaa.", "äiti mulla on kakkahätä" "äääääää-ääää, mä en haluu pelata tätä paikkaa").

Kesken pelin tuli Isoveljelle ylitsepääsemätön tarve kerätä roskia pelikentältä, yhdessä vastustajajoukkueen puolustajan kanssa.

"Keskity peliin!" Yhtaikaa läppäämme käden suullemme ja katsomme syyllisyydentuntoisina toisiimme - eihän tässä näin pitänyt...