Eilisiltainen pikkukokous venyi parituntiseksi, mutta oli tiivis ja hyvä. Fiilis sen jälkeen oli väsynyt mutta onnellinen: ainakin tiedän että tämä nimenomainen asia on hyvissä käsissä.

Vaikka kuinka haluaisin säästellä ylituntejani jonnekin hamaan tulevaisuuteen, vaikka joulu- taikka syyslomaan, niin silti aion tänään livistää töistä ihan kamalan aikaisin ja melkein kohta. Koska se eilinen kokous venähti toivottoman pitkäksi, en ehtinyt ostaa oikeastaan mitään sälää tahikka roipetta eiliseltä listaltani. Plus että keksin listaan ainakin puolitoista tusinaa uutta sälää ja roipetta, jotka vielä täytyy hankkia.
Pikkukimulit odottavat tulevan viikonlopun ihanaa ja romantillista juhlaa aivan täpinöissään. Itse olen pohdiskellut syntyjä syviä: sitoutumisesta, rakkaudesta.
Miten meidän käsityksemme eroaa muiden käsityksistä? Miten paljon pitkässä suhteessa on tilaa romanttiselle elokuvarakkaudelle ja minkä verran on sitä arkista yhdessä elämäänsyöksymistä?
Juttelin jokin aika sitten naimisiinmenosta muualta tulleen naisen kanssa. Hän oli naimisiinmennessään yhdentoista. Vaikka iässä olisikin kielivaikeuksien takia vuoden-parin verran desimaaliheittoa, hän on kuitenkin ollut tavattoman nuori. Niin nuori, että tänne tullessaan on joutunut odottamaan jonkin aikaa ja anomaan sitten poikkeuslupaa avioliittonsa hyväksymiselle. Tai niin ymmärsin. Siinä maailmassa ja kulttuurissa ihmissuhteella täytyy olla aivan toisenlainen merkitys kuin meillä. Suhteen pohja rakentuu toisin.
Rakkaus ei aina riitä.
Onko kumppanuus kuitenkin tärkeämpää kuin rakkaus? Ymmärrän tässä rakkauden nimenomaan romanttiseksi rakkaudeksi, tunnekuohuksi. Kumppanuutta pidän tietyllä tavalla syvempänä: pyrkimyksenä elää yhdessä samaan suuntaan mennen, silloinkin kun ei niin huvittaisi, silloinkin kun ei ehdi sydämellään rakastaa.
Vai onko se sama asia?

Kahvit on sisäistetty, palaan nakutteluihini.