katseltiin taas eilen Tahdon asiaa. Loistavaa tv-draamaa. Vai onko se komediaa? En tiedä. Suhtaudun koko sarjaan hyvin kaksijakoisesti. Se on hyvin tehty, puhutteleva, hauskakin. Ja toisaalta sen kuvaama maailma on hyytävän ontto, ahdistava. Teen pikkuspurtteja jääkaapille, pesukoneelle. Meneekö se liian läheltä? Kertooko se ihmisistä, jollaisia tunnen, jollaiseksi pelkään ehkä itse muuttuvani?
Onko koko sarjassa oikeastaan yhtään onnellista ihmiskohtaloa?

**

Pikkusisko pyydysti kissan!
HerraHakkarainen haki kissankuljetuslaukun anoppilasta (siis minun anoppilastani, hänen kodostaan) lainaan. Leevi tietysti - kissa ja utelias kun on - kierteli ja kiehäsi nuuskuttelemassa laukkua. Minä ja hraHakkarainen istuimme siinä vaiheessa enemmän kuin tyytyväisinä keittiössä särpimässä kahvia ja puhumassa tyhjiä. Huutelimme vain aika ajoin Pikkusiskolle: anna nyt sen kissan olla rauhassa. Kumpikin meistä valmistautui henkisesti kovaan kissanpyydystysoperaatioon.
Hetken päästä Pikkusisko tuli tyytyväisenä keittiöön: "äiti mä laitoin vetoketjun kiinni, ettei Leevi pääse livahtamaan".
Siellä oli kissa kopassa, tajusi tulleensa huijatuksi.
Kahvit kiireellä systeemiin ja koko lauma kissanvientimatkalle.
Leevi mulkoili meitä kaltereiden välistä kaikkea muuta kuin tyytyväisenä.

Leevi-kisulainen vietiin siis katsastamaan mahdollista hoitopaikkaa. Veevinkäisellä on kaksi vaihtoehtoa: joko sopeutua anoppilaan ja siellä mellastaviin hiirenkokoiseen yltiösosiaaliseen johtokolli Simoon ja kalsaripelle-Sepiin tai tulla häntä koipien välissä takaisin kotiin ja sietää se, että rapsuttelija-ruokkija käy pari kertaa päivässä hoitamassa.
Toivon kovasti kissapapparaiselta joustavuutta: onhan seurassa paljon mukavampaa.

Kotona oli niin hiljaista kun kisu puuttui.
Lapset menivät tänään mellastamaan mummilaan, katsomaan että kissa on kunnossa.

**

Pyöräillessäni pohdiskelin arkeologeja.
Pyöräreittini kun kulkee kaivuumaiden ohi. Siellä ne lapioivat ja sihtaavat, päivästä toiseen. Ja aina ne juttelevat.
Mistä arkeologit sihdatessaan juttelevat? Mutisevatko puoliääneen: "voi, se olikin pelkkä kivi, eikä kampakeraaminen muinaisjäänne!", haaveilevatko menneistä vuosisadoista vai ovatko arkisia, kertovat lapsistaan ja kissoistaan, pohtivat teeveesarjoja? Ehkä ne muistelevat arkelogeista kertovia elokuvia, bongaavat rankkoja virheitä, arvostelevat Indiana Jonesia?
Ehdin opiskella arkeologiaa vain muutaman kurssin - en koskaan päässyt kaivuukeskusteluihin asti. Kai siitä annetaan yliopistollista ohjausta sentään?
Entä jos onkin riidoissa sihtauskaverinsa kanssa - tekeekö silloin jäyniä? Kähveltää teurastamolta omituisia epämuodostuneita luita ja yrittää uskotella kaivuukaverille, että suomalaisessakin luonnossa on muinoin vaeltanut dinosaurioita?
Ehkä arkeologikompat ovat tyylikkäämpiä: haudataan kampakeraamisia löytöjä vasarakirveskerrokseen?
(ihan niinkuin siskon musiikkikaverit: huvittelevat laulamalla kvarssin päässä siitä nuotista, josta muut laulavat. Heh-heh, ja heillä kaikilla on niiiiin mukaaavaaa...)

**

 
fiilis tänään