perehdyimme pari päivää sitten alueen työllisyyslukuihin (eläköön työvoimapoliittinen koulutus!) – eipä ollut järin rohkaisevaa. Esitetäänpä asia sitten missä tahansa valossa, tiettyjen akateemisten alojen työllisyystilanne on surullista katsottavaa. Omani mukaanlukien. Ja sen perään pirtsakat vakuutukset, että ihmeitä tapahtuu toki.

Miksei joskus voida hyväksyä sitä tosiasiaa, että tietynlaista (rakenteellista?) työttömyyttä on nykymaailmassa olemassa ja tulee vastakin olemaan?

Pitkään omaan tahtiini tottuneena tämä opiskeluputki on uskomattoman rankkaa. Päässä surisee ja pörisee, silmät tuntuvat hiekkaisilta. Lapset tuntuvat vierailta. Koti on kaaoksessa. Rytmin hakeminen vie aikansa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

**

 

Keskosuusajatuksetkin putkahtelevat ajoittain, mikä niitäkin aina provosoi? Enemmänkin nuo ajatukset kohdistuvat itseen, ei lapseen. Siihen mitä lapsen keskosuus ja sairaala-aika tekevät äitiydelle. Lapsihan on hyvinvoiva jo ja kasvaa – mutta minä...miten irroittautua? Päällimmäisiä, vahvoja tuntemuksia ovat raskauden keskeneräisyyden, eräänlaisen päättymättömyyden tunne, surullisuus siitä, ettei kyennyt kehollaan suojelemaan pientä ja jonkinlainen likaisuuden, tai pikemminkin epäpuhtauden tunne. Että minä olen huono äiti /ihminen, kun en ole kyennyt saattamaan raskauttani kunnolla loppuun, olen jättänyt hänet likaisen, bakteerisen ulkomaailman armoille.

 

**

 

Kirjoituskurssilla aiheena identiteetti. Hmh. Vasta alkaneen opiskelun aluksi täytettiin ainakin kymmensivuinen syväluotaus itseen ja uraan (mitä vikaa sinussa on, kun et ole töitä saanut?)

En tiedä jaksanko syävluodata itseäni enää yhtään.