Jostain syystä – en tiedä miksi, nämä keskosasiat, keskosvauvat, ovat taas olleet ajatuksissani. Tänä aamuna katselin Pikkusiskoa touhuissaan. Isot leikkivät nukkekodilla, Pikkusisko hääräsi siinä rinnalla ja tiellä, kurkisti välillä olkansa yli toinen silmä karsastaen. Muistot sairaala-ajasta, siitä ajasta kun hän oli vielä pieni, hyökyivät kimppuuni. Vähän on kai tekemistä silläkin, että lähikaupassa heti sisääntulon kohdalla on iso kyltti, jossa lukee, että jokaisesta ostetusta banaanikilosta lahjoitetaan kolme senttiä keskoloille, uusien keskoskaappien hankintaan. Joka kerta kun menen lähikauppaan, näen sen mainoksen ja näen myös silmissäni oman pieneni kaapissaan. Siitä on jo reilusti yli vuosi, luulin jo päässeeni sen kaiken yli. Eikä se pieni enää ole niin pieni, se on meidän Pikkusisko. Puuhakas touhuilija.

Lapsi ehkä toipuu keskosuudestaan, mutta toivunko minä?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aikaisemmin kun telkkarissa tai lehdessä on ollut draamaa tai juttua keskosista, olen suhtautunut siihen torjuvalla uteliaisuudella. Niissä kuvissa on ollut jotain puistattavaa ja ahdistavaa, liikuttavaa ja jotain tirkistelevää, kun katsoo jotain suojatonta ja puolustuskyvytöntä. Mutta todellisuudessa nuo kuvat eivät ole millään tavalla koskettaneet. Niistä ei ole jäänyt mitään todellista muistijälkeä, ne eivät ole liikuttaneet. Nyt katson vertaillen, myötätuntoisena, muistellen, surren – ne kuvat puhuvat vasta nyt. Miten siis voisivat minun sanani mitenkään koskettaa toista, sellaista joka ei ole kokenut samaa, tai edes häipyvästi oivaltanut elämän hipaisua? Miten voin lapsetonta ihmistä puhutella, jos hänellä ei ole aavistustakaan vauvoista, saati keskosista? Voin hokea 870 grammaa vaikka maailman loppuun asti, mutta sanani eivät silti tee hänelle todeksi sitä, mitä minä olen nähnyt, kokenut. Vasta nyt itse ymmärrän jotain, ja sekin on tosi vähän.

 

Keskosvanhemmuudessa on paljon riistoa, keskosvanhemmilta riistetään. Vanhemman on liian monessa luovuttava oikeuksistaan lapseen. Lapsi on hoitojen objekti, mutta vanhempi ei ole subjekti, tekijä. Vanhempi seisoo avuttomana kädet pitkin kylkiä ja katsoo kun muut koskevat, käsittelevät, hoitavat, satuttavat. Vanhemman oikeuksien yli kävellään, hänen vaistojaan poljetaan. Silloinkin kun tietää, että toimenpide on lapselle välttämätön ja lapsi saa hyvän kipulääkityksen, silloinkin vihaa sitä rasvatukkalääkäriä joka saastaisilla käsillään vääntelee lasta ja tarpoo ammattislangia suoltaen minun ylitseni. Minun on tukahdutettava se ääni joka huutaa nappaamaan lapsen kainalooni ja juoksemaan kotiin oman peiton alle pois sairaalasta, turvaan. Minä en pysty sitä turvaa tarjoamaan. En pystynyt silloin kun hän oli vielä syntymätön, enkä pysty nyt. Jättäkää hänet rauhaan!

 

Lapsen hoitojen ja toimenpiteiden tarpeen, keskoskaapin ja hengitysapujen, tippaletkujen ja mittareiden, kaikkien niiden välttämättömyyden pystyy ymmärtämään järjellään. Riittää kun katsoo lapseen kerran, ja näkee että ilman näitä hän ei selviä. Hän tarvitsee kohtunsa, napanuoransa ja istukkansa, hän tarvitsee aivot niitä säätelemään. Järjellään sen pystyy ymmärtämään. Hyvinä päivinä on samalla puolella lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja tuntee epämääräisesti olevansa osa huippuunsa trimmattua tiimiä jonka päätehtävä nukkuu onnellisena tutti suussa.

Sydän ei ymmärrä. Huonoina päivinä kapinoi kaikkea vastaan, on eri puolella: minä vastaan hoitajat-ja-lääkärit. Sydän ei koskaan ymmärrä.

 

Rakkaus Pikkusiskoon on alusta asti ollut tietoista rakkauden rakentamista. Se on ollut päätöksiä nähdä vain hyvää ja kaunista. Se on päätös rakastaa tätä lasta toisten käsissä, lasin takaa. Se on ollut enemmän tietoista kuin vaistonvaraista, hiljalleen kasvavaa – ja se tietoisuus leimaa koko suhdetta. Pikkusisko on yhtäaikaa rakkain ja etäisin lapseni. Hän on sitä, sillä alkupäiviin kuuluu menettämisen pelko. Kuitenkin hänet on kaikista lapsistani helpointa jättää huomiotta, hänen itkunsa ei haittaa niin paljon kuin sisarustensa itku, hänen touhuihinsa ei ole pakko osallistua, sillä hän viihtyy itsekseenkin. Tämän tajuaminen tekee minusta surullisen, koen että olen joutunut luovuttamaan oikeuteni hitaaseen rakkauden synnyttämiseen, sillä minun on täytynyt tietoisesti päättää rakastavani sitä rumankaunista rääpälettä.

 

Tämän kevään ja kesän mittaan elämä on normalisoitunut – miksei olisikaan, kaikkihan on hyvin. Ja silti: pystynkö kokonaan kaiken unohtamaan? Haluanko sitä edes?