viime aikoina vastaani on kävellyt ihan liikaa raskaana olevia naisia. Jollain vähän etäisellä tavalla kadehdin sieviä pieniä pömppömasuja, suureksi levähtäneitä selkää vääristäviä tynnyrivatsoja, epämääräisen muhkuraisia kumpuja, raskaina vatsan päälle laskeutuvia rintoja.
Kaipaan sitä tunnetta että olen täynnä tuntematonta elämää, etten oikein mahdu kunnolla itseeni, että tunnen kantapään pompulan, painavan pään tai terävän takapuolen kyljessäni. Kaipaan salaisuuden kantamista. Kaipaan sitä naisellista voimaa jonka olen jokaisessa raskaudessani kokenut.
Toisaalta nautin itsestäni ja kehostani tällaisena. Ilkeän vielä sonnustautua shortseihin, vaikka toisinaan epäilenkin, että tämänikäisen ja -näköisen pitäisi jo kulkea vähän peittävämmissä vaatteissa. Nautin siitä että voin lähteä lenkille ilman että rintoja alkaa särkeä, ja siitä että näen varpaani kurottelematta. Ja silti kaipaan sitä.
koska se on niin ihanan itseriittoista, sisäänpäinkääntynyttä aikaa. Koska keho ottaa vallan mielestä. Koska hankala olotila oikeuttaa olemaan vähän hankala itsekin. Koska se päättyy joskus ja tilalle tulee tyhjä ja ontto olo, hetkellinen vieraantuminen omasta kehosta ja paluu siihen takaisin.