sataa vieläkin. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Aamu oli tahmea. Isoveli yritti lähteä mummin luo - torstaisin on sellainen päivä - heti aamupalan syötyään. Piti toppuutella. Isosisko ja Pikkusisko yrittivät olla lähtemättä hoitoon - ollenkaan. Piti hoputella.
Nyt kuitenkin kaikki lienevät oikeissa osoitteissaan ja minä ainakin täällä verstaalla nakuttelemassa.

Piällysmiäheen on iskenyt siivousvimma. Edellispäivänä siivottiin, eilen siivottiin, tänään siivottiin. Toisaalta kuitenkin: keikarius näyttää olevan väistyvä ominaisuus. Töihin on taas tultu verskoissa, ja eilen, superherrakerhon jälkeen, kun vielä viimeinen nuijankopautus väräjöi ilmassa, oli Piällysmiäs jo kiskomassa normaaleja urheilukamppeita ylleen.

Oli muuten mukavan neuvostohenkinen herrakerho: kunniamerkkien jako ansioituneille. HV-verkosto palkitsi toinen toisiaan ja kaikki pokkasivat jonkun prenikan.
Mietin kovasti, missä niitä käytetään ja näytetään? Kun joku saa kutsun pressanlinnaan? (römäkkä äijänauru)

**

Olen menossa lauantaina työhön liittyvään koulutukseen.
Ohjelma tuli joskus viime viikolla ja olin aivan tyrmistäytynyt. Siellä täytyy tehdäkin jotain! Ei riitä että istua töhnöttää kuuntelemassa, ei. Pitää olla aktiivinen ja osallistuva!
Eikä edes ruokaa tarjoilla! Kyllä on asiat huonolla tolalla...
Vatvon kahden vaiheilla, menisinkö koulutuksen päälle vielä herrakerhon pikkujoulu-saunailta-kekkeröinteihin. Juuri nyt tuntuu siltä, että ilmassa on ihan liikaa testosteronia, römäkkää äijänaurua ja massunrapsuttelua.
Kun on töissä (näin) miesvaltaisessa yhteisössä... hmh, mistä aloittaisin?
1) äijänauruun voi kyllästyä
2) navanalaisvitseihin voi kyllästyä
3) pää ja maksa eivät kestä tyky-toimintaa
iso plussa herroille siitä, että suhtautuvat jatkuvasti tyylikkäästi.
Aina toisinaan kaipaan oikeinoikein kovasti sitä, että olisi joku naispuolinen puhekumppani, jonka kanssa voisi vatvoa ihan tavallisia naistenvälisiä. Lasten päivähoitoa, korvatulehduksia ja sentapaisia.
En tiedä, jaksaisinko oikeasti sitä. Olin kerran sellaisessa työyhteisössä, jossa kaikilla lähimmillä työtovereillani oli menossa avio- tai avokriisi.
Ehkä sittenkin mieluummin vitsi nro 53 ja römäkkä nauru päälle.
Ainahan ihminen kaipaa sellaista, jota ei ole. Ruoho tuntuu niin paljon vihreämmältä...