höh ja höh.
Tänään piti hehkuttaa kovasti sitä, kuinka ihanat eväät minulla on ja kuinka pieni vaivannäkö kotona kannattaa. Arvatkaas vain missä ne eväät ovat?
Kodon jääkaapissa.
Ja minä täällä verstaalla.
Voi räkä.

Viime yö oli piinallinen. Illansuussa sain pedagogis-äidillis-toimeliaan kohtauksen, ja päätin, että nytpä opetamme tuon pikkukimulin vihdoinkin nukkumaan koko yön omassa sängyssä.
Silloin kun hän tuli kotiin ja oli pieni ja suloinen, oli ihanaa ottaa typykkä loppuyöksi viereen. Sillä kurottiin kiinni sitä pitkää sairaala-aikaa, keskenjäänyttä masuaikaa, sillä rakennettiin siltaa äidistä lapseen.
Välillä, vähän isompana, hän nukkui ehjiä öitä omassa sängyssä.
Kasvaessa elämä on alkanut heitellä - isän kimuli haluaa nukkua isän lähellä. Mieluiten niin, että pitää isää kädestä kiinni. Tai niin, että äiti pitää jalasta kiinni.
No joka tapauksessa, kun kimuli nukkuu kiinni isässään, hän myös päättäväisesti sysii ylimääräisiä ihmisiä pois sängystä. Ja turhan usein herään joko varpaat sieraimessani tai kantapää korvassani. Eikä hän enää ole niin pieni ja suloinen (vaikka tietysti on vielä vähän kumpaakin). Omassa sängyssä koko yön nukkuminen on tullut yhä harvinaisemmaksi - neiti on liittynyt sängynsäästäjien heimoon. Ja tähän ongelmakohtaan pedakoomillis-äidillinen säpsyni nyt kohdistui. Illalla selitin moneen kertaan, että Pikkusisko nukkuu nyt jatkossa omassa sängyssä. Aamulla odottaa ihmeellinen palkinto (tarra) ja yöllä äiti tai isä auttaa jos omassa sängyssä oleminen on vaikeaa. (mikä virhe!)

Voin kuulkaa vakuuttaa, että jos tällainen hiukan keskimittaista lyhyempi eikä niin kovin pulska naisihminen yrittää laskostaa itsensä satakolmekymmensenttiseen sänkyyn yhdessä pikkukimulin ja noin tusinan pehmoeläimen kanssa, ei kenelläkään ole kivaa. Jalkoja ei voi roikottaa reunan yli koska ne puutuvat ja palelevat. Käsiä ei voi roikottaa reunan yli, koska ne puutuvat ja palelevat. Käsiä ei voi pitää pystyssä kohti taivasta, koska se on naurettavaa ja siinä on vaikea nukkua. Peittoa ei tietenkään ole, koska se on sen Pikkukimulin ympärillä. Ja pikkukimuli tietysti vahtii silmä kovana, ettei äiti lähde mihinkään.
Jonkinlaisena kompromissiratkaisuna kehittelin varapatjan lattialle ja roikotin sitten jalkojani sen reunan yli: on kuulkaa huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Mutta pikkukimuli on entistä tarkkaavaisempi sen suhteen, ettei äiti katoa mihinkään tai oikeastaan edes nukahda.
Koska toisilla meistä on unenlahjoja ja toisilla ei, luovutin patjani tunnin tahkoamisen jälkeen herraHakkaraiselle, joka kääriytyi tyytyväisenä jatkamaan uniaan siinä.
Pikkukimulikin nukahti viimein
Ja jossain vaiheessa ilmeisesti minäkin, koska aamulla herätyskello soi ihan liian aikaisin. Ihan liian vähän nukutun yön jälkeen.
Pikkukimuli liimasi tyytyväisenä tarran nukkumislistaansa. Ja me herraHakkaraisen kanssa törmäilimme puolinukuksissa toisiimme pitkin keittiötä.

Ei ole ihme, että eväkset unohtuvat tällaisen takkuroinnin jälkeen.

Mutta päiväkodin jouluhartaus oli ihana.