<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaverit pistäytyivät tänään hehkuttamassa Kiinanmatkaansa. Voisi kuvitella, että tällaisen kohtuullisen tavallisen ja tapahtumattoman kesän jäljiltä – kun parhaimmillaan päivän seikkailut ovat vieneet meidät peräti naapuripihan hiekkalaatikolle asti – olisi valtaisa kateus iskenyt. Tarve nähdä maailmaa.

 

Kummallista kyllä ei. Kiina ei ole koskaan kutsunut, ei orientti ylipäätään. Lienenkö sitten niin tavallisen tylsän keskiluokkainen ja uriini urautunut? Pikemminkin kai meikäläisestä puuttuu jokin seikkailijoille välttämätön kokemisen tarpeen geeni. Minun seikkailuni, ne joista haaveilen, ovat melkolailla vaatimattomia.

 

Olisi kiva lähteä kauhamatkalle Italiaan – ensin pitäisi kyllä laihduttaa kymmenkunta kiloa, että voisi sitten syödä natustella pizzaa, pastaa ja jätskiä ihan hyvällä omallatunnolla. Mmmm... elämäni ensimmäisen pizzan söin aikoinaan hämärtyvällä kujalla roomalaisessa illassa, yhden sivukadun päässä jostain antiikinajan nähtävyydestä. Oreganoa, jotain valkoisia puolikuita – ehkä mozzarellaa – valkosipulia...

Olisi jännittävää istuskella jossain suurkaupungissa kahvia siemailemassa ja ihmisiä katselemassa. Mukana mutta silti ulkopuolisena, sivusta muiden kouhotukselle hymyillen.

 

Kummallista, matkahaaveisiini kuuluvat aina ruuat – kahvilat, pizzat, leivokset... olenko tietämättäni kulinaristi?

 

Itseasiassa huomisessa junamatkassa maakuntiin on ihan riittävästi jännitystä ja matkailua – kun nyt asiaa tarkemmin tuumailee. Tyhjää aikaa jää kumminkin, joten voin istuskella jossain paikallisessa kahvilassa siemailemassa kahvia ja katselemassa ihmisiä. Ja illaksi kotiin, niin että ehtii laulamaan unilauluja murusille. Hiukan tylsää ja tavallista, mutta niin riittävää?