varastan muutaman sekunnin työaikaa kirjoittaakseni - verryttääkseni sormia tietysti.

Pääsiäinen meni potiessa. Jälkimaininkina Pikkusisko on oppinut rauhoittaville: aina kun viime päivinä on iskenyt hepuli, hän on karjunut: "laita mulle kuumelääke". Toisena vaihtoehtona hän on kömpinyt äidin ja isän sänkyyn nukkumaan yksin - taka-ajatuksena tietysti päästä lussuttelemaan tuttia (se siitä vierotuksesta...) Pahimpina kuumepäivinä hän tökötti nurkassa ja salalutkutti itsekseen.

Pääsiäinen meni ahdingossa: vaatehuoneen seinät kaatuvat niskaan. Siihen kompukkaan on saatava joku järjestys, niin pian kuin mahdollista. Olen unelmoinut varastohyllyistä, laatikoista ja valtavasta vaatevyörystä jonka voi surutta heittää pois. Nurkassa on ikeankassillinen kenkiä, joita ei ole käytetty kahteen vuoteen. Joko niistä voi luopua?
Kaipaan aina sellaisia asioita, jotka uskaltaudun heittämään pois. Niin kuin viisi vuotta sitten hylkäämääni reppua ja viime viikolla hävittämiäni puisia vauvanleluja. Ja kaikkia niitä kulahtaneita, virttyneitä ja porkkanasoseen värjäämiä bodyjä, jotka ovat siirtyneet trikoiden taivaaseen.

Pääsiäinen meni haaveillessa: uusista vaatteista, kulkupelistä, huonekaluista.

Ehdin kirkkoonkin - tuttu pappi pyysi lukemaan tekstejä, enkä kehdannut kieltäytyäkään. Tulipa tunnollinen ja kunnollinen olo.
Itse asiassa siellä kirkonpenkissä istuessani ja tuijottaessani lattian hypnoottista tiilikuviota tajusin jotain syvempää, en vain tiedä osaanko pukea sen sanoiksi. Tajusin, miksi ja miten kristinusko on elänyt ja kukoistanut: miten suojaavia ja yhteisöllistäviä kirkon tavat, riitit (liekö oikea sana), sakramentit ovat. Ja miten ne sitovat meidät kaikki pitkään pitkään sukupolvien ketjuun. Siinä tunnelmassa oli jotain niin lohdullista. Samalla ajattelin, miten surullista olisi, jos se kaikki joskus lakkaisi, tai muuttuisi vain harvojen omaisuudeksi. Ehkä rippikouluun pitäisi mennä vasta nyt, seestyneenä aikuisena - valmiina vastaanottamaan tietoa oman uskomusjärjestelmän perusteista?
Valehtelisin jos väittäisin, etteikö pääsiäisen sanoma olisi koskettanut. Koska näin tämän jatkumon. Näin itseni osana sitä - haluanko välittää sitä lapsilleni ja kuinka?
Kun tulimme kotiin (tietysti herraHakkarainen tuli mukaan!), alkoivat lapset natista, että "koskaan me ei päästä kirkkoon" - mikä ei ole täysin totta, mutta lupasimme kuitenkin ensitilassa viedä heidätkin. Kuumeisia vaan olisi ollut tylsä ottaa mukaan.

Nyt taas numeroiden pariin.