meilläkin vietettiin itsenäisyyttä eilen. Isosiskon kummitäti poikineen tuli meille syömään (traditio) ja iltaa istumaan.
Itsenäisyysmenu tänä vuonna:
* hampurilaisia (kototekoiset sämpylät ja pihvit, pihveissä jauhelihan lisäksi porkkanaa ja kaalia)
* hampurilaisten täytteenä pihvien lisäksi juustoa, kurkkua, tomaattia, salaattia, sipulia, maustekastikkeita - jokaisen oman valinnan mukaan
* ranskalaisia
* omaa perunasalaattia
* vihersalaattia
* jälkiruokana kummitädin tuoma Suomi-henkinen porkkanakakku, riisisuklaata ja omatekoisia pikkuleipiä.
En muista milloin viimeksi olisin harpannut iltapalan ohi ja mennyt tyytyväisenä nukkumaan - mutta nyt minä ja masuni kallistuimme tyytyväisenä unosille...
Ilta oli leppoisa ja rattoisa, lapset touhusivat ja pelailivat, eikä isojen poikienkaan touhuili riistäytynyt käsistä kokonaan.

Lapset pohtivat päivällä itsenäisyyttä, samalla kun minä taistelin ruokalistan kanssa. "Äiti, milloin Ruotsissa on itsenäisyyspäivä?"
Arvelin, että siellä on kansallispäivä joskus, mutta ei itsenäisyyspäivää, koska eivät ole itsenäistyneet. Tottakai Isoveli tarttui tähän ja alkoi tenttiä mitä se tarkoittaa ja miten Suomi itsenäistyi ("menetti itsenäisyyden"). Kylmä hiki kihosi otsalle ja takaumia koulun hissantunneilta vyöryi yli: pystyin muistamaan vuosiluvun ja melkoisen määrän tapahtumia Neuvostoliitosta tuona ajankohtana, mutta en mitään Suomeen liittyvää. Tein kuten aina: "sun on paras kysyä isältäs, se on historiantutkija ja -opettaja, se tietää nää jutut". Pedagogina Mies opasti jälkikäteen, että ehkä näin yksityiskohtainen tieto ei olisi ollut välttämätöntä, olisi voinut vaikka puhua siitä, mitä itsenäisyys tarkoittaa. Yritin selittää, että iski historiapaniikki... vaan eihän tuo ymmärtänyt, kun itse on niistä niin kiinnostunut.

Lapset taiteilivat Suomiaiheisen pöytäliinan juhliin: mietimme kaikkea suomalaista. Tulos: kreikkalainen rantamaisema (painostuksen alaisena Isosisko myöntyi siihen, että maisemaa kutsutaan suomalaiseksi), karhu, karhunpentu ja susi, suomenlippuja, muumeja, Isoveljen hartaudella taiteilemat kuvat suomalaisesta koulusta ja musiikista. Häntä sapetti kun suomalaisuuteen ei liity mitään hurjaa (kielsin piirtämästä sotaa ruokapöytään).

Olisin halunnut katsella illalla Veikko Sinisalon haastattelun loppuun, mutta en kertakaikkiaan jaksanut. Sinisalon lausuntaesitykset - mitä niitä olen telkkarista nähnyt - ovat aina puhutelleet ja pysäyttäneet. Ensikontaktini Linnan Pohjantähteen oli sellainen pätkä, jossa Sinisalo lausui sitä. Vieläkin kuulen sen nuotin korvissani: "...ja muutaman viikon päästä alettiin kylillä puhua, että Koskelan Elina vartoo taas". Ensimmäisenä etsin sen kohdan käsiini, kun aikoinaan aloin Pohjantähteä lukea.