kotosalla.
Isosisko potee vatsaansa.
Töissä tämä olisi ollut viikon kiireisin päivä; en ole edes saanut UPM:lta vahvistusviestiä poissaoloilmoitukselleni.
Sangen sopivasti satuin eilen lukemaan jostain aviisista pitkän jutun valesairastelijoista ja heidän yhteiskunnalle aiheuttamistaan kuluista. Valvoin puolen yötä perustellen itselleni, että oksenteleva lapsi ei ole valesairauden oire, vaan kokolailla oikeutettu syy jäädä kotiin.
Siitä huolimatta tunsin oloni valesairaaksi.
En tiedä, pitäisikö minun parannella oletettua valesairauttani sängyn uumenissa vai pitäisikö yrittää käyttää hyödyksi tämä ylenmääräinen aika pyykäten tai siivoten tai muuten vain kovasti aikuisella tavalla?

*

Mikä mahtaa olla de-ja-vú:n vastakohta? (miten se oikein kirjoitetaan?)
Jos de-ja-vú on sitä että luulee nähneensä ja kokeneensa kaiken tämän jo ennen ja aikaisemmin, niin mikä on nimitys sille, että yhtäkkiä yöllä sängyssä valvoessaan tajuaa, että kappas merkillistä, olen muuten kolmen lapsen äiti, naimisissa ja ihan hirvittävän paljon yli kolmen eikun kahdenkymmenen ja että olenpas muuten aikuistunut sitten viime näkemän ja että mihin katosi se aika jota en nyt enää kykene palauttamaan mieleeni, mutta jolloin vielä tyytyväisenä tahkosin yliopiston penkkejä?
Ihan turhaa kuulkaa yrittää syöttää mitään keskiviikonkriisiä. Kyllä kello näytti jo torstain puolta siinä vaiheessa!

*

edit vähän myöhemmin.
Hyvä on, hyvä on! Sulatan sen riivatun pakastimen.

*

Pakastin lirisee kuin kevätpuro.
Olemme puhelleen äkkitoipuneen Isosiskon kanssa vakavia kavereista ja koulusta. Hyvä.

*

edit taas, klo 13.40.
Pakastin on valmis.
Kuka tahansa jolla on älliä päässään edes yhden yksinäisen aivosolun verran tajuaa, että äkillinen tarpeeni sulattaa ja siistiä pakastin ei suinkaan johtunut pääsääntöisesti sinne kertyneen ikiroudan määrästä, vaan pikemminkin tarpeestani paeta a) tyttöjen huoneen siivousta (pakko hoitaa jossain välissä, huomenna on Pikkusiskolla kaverisynttärit) ja /tai b) tarpeestani paeta opiskelujuttujen miettimistä, mahdollisesti myös c) molempia.
Mutta koska se on niin itsestään selvää, en viitsi edes kirjoittaa sitä, vaan paistattelen sulatetun pakastimen aikaansaamassa itsetyytyväisyydessä ainakin viikon.

Pakastinta hinkatessani pohdin lasten kouluasioita (niitä pohdin myös kävellessäni, öisin valvoessani, toisinaan bussissa ja aika usein muulloinkin).
Millä tavalla voi kannustaa neljäsluokkalaista valitsemaan ns. paremman yläkoulun parin vuoden kuluttua?
Onko liian läpinäkyvää esim. kaupunkireissulla hihkaista, että onpas tuossa kivan näköinen koulu, menkää kaikki sinne?
Kumpi on vaikeampi nielaista: oma ylpeytensä vaiko tarpeensa todeta kuivakkaasti että kyllä tämä lähikoulun anti on jo nähty?