Harrastuslinjalla sopii jatkaa: kuuntelin A-studion junioriurheilukeskustelua, kuten tavallista puolikorvalla. Jossain vaiheessa tuli puhetta seuran sisällä porukan jakamisesta tasoryhmiin: tosiurheilijat ja puuhastelijat. Siinä vaiheessa pisti vihaksi: kummaa tavoitteellisuutta taas kerran. Toisaalta kaikki tuntuivat nostavan esiin sen, miten hyvin oli entisinä aikoina – lapset juoksivat ja pelasivat omaehtoisesti pihalla, nykylapset on pakotettava liikkumaan. Mitä muuta voi tällaiselta systeemiltä odottaa?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koulussa liikunnan pitäisi olla jokapäiväistä – jos kerran nykylapset eivät liiku tarpeeksi. Kouluihin siis "puuhasteluryhmiä" – jalkapalloa, tanssia, ulkoilua, pihaleikkejä, yläluokilla ehkä eri lajeihinkin tutustumista, mutta ennen kaikkea jokapäiväistä, hauskaa liikuntaa, jota ei arvioitaisi kouluarvosanoin. Valinnaisena aineena voisi olla tavoitteellisempaa liikuntaa, "urheilua". Urheiluseuroissa taas voitaisiin keskittyä enemmän liikunnan tekniseen puoleen, antaa lahjakkaille enemmän mahdollisuuksia, mutta antaa myös ihan tavallisille lapsille mahdollisuus harrastaa aktiivisesti sitä lajia, josta ovat kiinnostuneet. Ehdottomasti kannatan kaikki pelaa –sääntöä – varsinkin mitä pienemmistä lapsista on kyse. Vanhempien ja valmentajien kunnianhimo ei saa olla harrastamisen esteenä – eli "huonointa" ei pidä jättää sivuun silläkään uhalla että se maksaa joukkueelle voiton.

Tästä voisin paasata pidempäänkin, mutta olkoon.

 

Kunnon kirjoittamista pitäisi taas viritellä – pitkään on tullut vain räpellettyä sitä ja tätä, vähän sinnepäin. En oikein pääse alkuun, riivin paperille sieltä ja täältä, tekstiä syntyy, mutta ei tarinoita. Näen ja kuulen kaikenlaista, mutta en saa sitä kirjoitetuksi. Ja kun vihdoin on aikaa istahtaa alas, tarinat pakenevat.