eilinen toi hyviä uutisia (Isoveljestä) ja ei-niin-hyviä uutisia (tulevasta työtilanteesta). Spekuloinnit, suunnittelut ja alakulo. Minkä sille mahtaa. Joskus syksyllä tuntui siltä, että tilanteemme on vakaa - nyt heiluu taas. Oma työsuhteeni on katkolla kesällä, ei siitä vielä sen enempää. Näkee sitten. HerraHakkaraisen alla on maa alkanut järähdellä, kun sääsötoimenpiteiden julma juustohöylä leikkaa budjettia ahnaasti. Mitään varmaa ei vielä ole tiedossa, mutta melkoisen vaisuissa tunnelmissa eilinen ilta sujui.
Tänä aamuna Isosisko lauleli herättyään, mistä lie laulu päähän pälähtänyt. Se laulu kuitenkin herätteli minua raivoisasta aamuärtymyksestä (peeämjne), lykkäsin Jaakko Löytyn levyn soimaan ja kuuntelimme ensin yhdessä Isosiskon lauleleman  laulun Toivo-nimisen miehen pojanpoika: "en vastustaa voi maan vetovoimaa..." ja heti perään oman suosikkini Kahden maan kansalainen. Kyllä taas asiat kolahtivat hiukan asiallisempiin mittasuhteisiin: "Edessä reitti tuntematon aukeaa [...] Mutta miksi tuuli yhä puskee vastaan? Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen".
Lohtua. Sitä ihminen tarvitsee. Ja toivoa, jotain johon kiinnittyä.

Aamu jatkui paljon keventyneemmissä tunnelmissa. Otimme pulkat varastosta ja kiskoin kaksi hihittelevää kimulia päiväkotiin.
Kävelin kotiin pulkatta, sairastelevan lapsukaisen luo. Muistelin Kaarina Helakisan ihanaa runoa Pietarin laulu toivosta.
"Toivo on tähdissä,
Toivo on maassa,
vanamon maljassa varjokkaassa.
Toivo on unissa kuultavissa,
niittyvillassa,
hiutaleillassa,
toivo on siementen uumenissa.
Toivo on alkukodissa, meressä,
toivo on lempeiden eläinten saatossa,
toivo on sydänten kuumassa veressä,
toivo on huomisen kirkkaassa aatossa."

Seesteisyys siitä, että tällaisessa aivan tavallisessa aamussa voi keskittyä muistamaan, että aina on jotain jonka varassa. Ehkä jonain sellaisena aamuna, joka ei ole aivan tavallinen, siitä on paljon apua.

Isoveli lukee Vakoilijan käsikirjaa, minä kuuntelen Löyttyä uudelleen. Ei ollenkaan huono aamu.

**
edit myöhemmin
Tässä laiskansorttisesti hääräillessäni satuin vilkaisemaan peiliin.
Ylläni on paras kotiasuni: lököttävät vaaleanharmaat collegehousut ja melkein polviin asti ulottuva epämääräisen harmaa-vaaleanroosa puuvillaneule. Se on ostettu yli kymmenen vuotta sitten Lappeenrannan Anttilan alelaarista muutamalla markalla.
Polviin asti se venyi sinä iltana jolloin Jose Carreras esiintyi Pietarissa ja tavalliset kuolevaisetkin pääsivät näkemään suuren taiteilijan screeniltä Europeiskaja-hotellin lähellä. (huhuttiin, että Carreras asusti Europeiskajassa) (siellä oli muuten loistavat vessat, kannatti aina säästää hätänsä sinne!)
Konsertin loppupuolella alkoi rankkasade: ukkosti, salamat löivät pitkin katujen päällä risteileviä sähkölinjoja ja vettä oli äkkiä nilkkoihin asti. Metrotunnelit tyhjentyivät, enkä ollut ihan varma, kuinka turvallista oli metrolla tuolla säällä ajaa. Mutta se oli ainoa keino päästä kämpille. Uusi hieno alelaarilöytöni  venyi sadeveden painosta askel askeleelta pidemmäksi ja pidemmäksi. Polviin asti. Kesti melkein viikon ennen kuin se oli kuiva ja käyttökuntoinen. Entiselleen se ei enää kutistunut.
Tuli vain mieleen...