taasen kaffepaussilla, nakuttelut jatkuvat: toistaiseksi olen kärryillä aivan mainiosti. Mekaanista työtä, sujuu tylsästi mutta rytmikkäästi kun alkuun pääsee.

*

Lueskelin viime viikolla Smallin: Koti siistiksi. Lainasin ihan nimen perusteella, elättelin toiveita josko tämän opuksen kansien välistä löytyisivät ne ihmekeinot jotka pelastaisivat minunkin päiväni.
Kirja oli erilaisten sloganeiden kokoelma. Tiivistän kahteen:
1. Tee se heti!
2. Arkistoi riippukansioihin!
Kirjoittajalla oli selkeästi pakkomielle riippukansioista, niitä piti olla joka kulmassa ja moneen lähtöön.
Arkistointi kieltämättä on se osa-alue, joka minulla kaipaisi erityistä kehittelyä ja keskittymistä - nyt pitäsi vaan keksiä, kunne sijoitan tulevan riippukansiokokoelmani.
Otetaan esimerkiksi lasten piirrustukset: tytöillä on ollut varsin produktiivinen kausi, varmaan viimeisen puolen vuoden ajan. Lippusta ja lappusta tuotetaan kotona, päiväkodissa, koulussa, kavereiden kanssa. Pikkusisko varsinkin on kunnostautunut lahjoittamalla piirroksiaan ja askartelujaan vuorotellen meille vanhemmille.
Pahalta tuntuisi heittää heti pois aurinkoinen sydämiä pursuileva piirros pois.
Mutta hulluko niitä kaikkia säästääkään?
Ratkaisen ongelman yleensä siirtämällä sen ns. toiseen ongelmakenttään, eli odottamaan jatkokäsittelyä sitten joskus. Mistä johtuen aurinkoisia, sydämiä pursuilevia piirroksia tursuilee kaikilla mahdollisilla tasoilla.
Heittelen askarteluja ja piirroksia pois aina aika ajoin, salaa. Siitä tulee jollain tavalla huono omatunto: enkö arvosta lasteni kätten jälkeä?
Olisiko sittenkin parempi vaihtoehto hukkua vessapaperihylsyaskarteluihin ja epämääräisiin piirroksiin?

Huono omatunto tulee siitäkin kun raikkoaa vaatekaappia.
Kävin alkuviikosta vaateostoksilla, ja päätin että nytpä toteutan kirjan oppeja tyhjentämällä vähintään vastaavan määrän vaatetta pois.
Keräsin hyllyiltä paitoja joita en ole käyttänyt oikeastaan koskaan.
Mutta kun olen saanut ne hraHakkaraiselta.
Onko kiittämätöntä ensinnäkin olla käyttämättä lahjoja - hyvännäköisiä ja varmaan hyvänhintaisiakin? Ne ovat ihania paksuja punaisia kunnon villapaitoja, sellaisia joihin en pysty pukeutumaan käyttämättä paksua puuvillaista alusvaatekertaa - villa kutittaa. Ja jotka oikeastaan ovat liian paksuja tänne etelän talviin?
Pahalta tuntui siivota ne sivuun.
Mutta turhaan ne hyllytilaa vievät.
Yhtä ristiriitaisin tuntein suhtaudun ikävä kyllä myös kymmenen vuotta vanhoihin kulahtaneisiin alusvaatteisiin: jos kuitekin niille vielä joskus tulisi käyttöä? Ei ole helppoa ruokota pois, vaikka olisin kuinka päättäväinen.

Kirjahyllyn perkauksesta on vasta puhuttu - siihenkin pitäisi erikseen ryhtyä. Ja se on vielä vaikeampaa kuin vaatekaapin puhdistus. Jos kuitenkin joskus tekisi vielä mieli lukea tuota eeposta, jota en ole vielä kertaakaan avannut?
Jos kuitenkin jonain päivänä sittenkin palaan sen inttämiseepokseni pariin, ja  tarvitsen lähdemateriaalia? Jos tuo yksi kirja ei olekaan ihan niin huono kuin muistan?
Kirjahyllyn perkuun jälkeen pitäisi välittömästi olla käytössä kirjastoauto tai vastaava, jolla kärrätä poisperatut kirjat jonnekin kauas. Ennen kuin tulen katumapäälle.

Suhtaudun kaikkeen sälään ja roippeeseen jotenkin turhankin tunteenomaisesti.
Kuin joku pula-ajan lapsi: en millään malttaisi luopua mistään. Jos kuitenkin joskus tarvitsen, haluan, jos sille sittenkin löytyy jotain käyttöä?
Miksi olen niin kiinni maallisissa?