jaa-a mistähän tänään natisis?
Melkein aina kun lähtee johonkin hiukan vastahankaisena, tai suorastaan vastentahtoisesti, onkin lopputulos oikein ylevöittävä.
Niinkuin nyt eilinen kirjoituskurssi. Ei sitten millään ilveellä olisi tehnyt mieli lähteä tihkusohjuun rämpiämään ja vatvoamaan, kun oli omiakin murheita (pöh) vatvottavana. Ilta oli hauska, nauruisa. (vaikka täytyy tunnustaa että vähän vähempikin nauraminen olisi riittänyt). Ainakin ajatukset kääntyivät hetkeksi pois omastanavasta ja siitä uhkaavasta tilanteesta joka tässä pari päivää sitten oli. Kun pääsin kotiin huomasin olevani kutakuinkin sovussa sen asian kanssa. Olkoon, omatuntoni on tässä asiassa puhdas, samoin herraHakkaraisen, ja tiedossa on varuilta lakihenkilö johon ottaa yhteyttä jos vastaavia kohtaamisia tulee lisää.

**

Lueskelin siellä kirjastossa vauvalehteä - vaikka olen tuhannesti vannonut että niiden aika on nyt ohi. Siellä oli jossain kysymysvastauspalstalla pohdinta "kohta viisivuotiaasta varsin temperamenttisestä tytöstä": oudosti tuli ihan hakematta Isosisko mieleen. Toisina päivinä - ja tarhassa - typykkä on säteilevän hyväntuulinen ja iloisuudessaan kaikkialle tasapuolisesti säkenöivä, ja sitten muutamassa sekunnin sadasosassa tuuli kääntyy.
Eilen nuhjutin sohvannurkassa ja ilveilin Isosiskon kanssa, yritimme tehdä rumanaamoja ja olla hihittämättä. Yhtäkkiä tyttö makasi siskonsa jalkojen päällä. Pikkusisko tietysti kiljui mee pois! Ihan selvästi näki, että Isosiskoon iski ränkkä: ei siirtynyt tuo, ei nätisti pyytämällä, ei tymäkämmin käskemällä. Nostin hänet sivuun ja sanoin jatketaan nyt kun meillä oli niin hauskaa. Hän valahti lattialle kuin löysä räkä ja seuraavassa hetkessä laukkasi lastenhuoneeseen ovea paiskoen ja ulvoen. Me muut siirryimme ruokapöytään, paitsi Isosisko joka vaihtoi mökötyspisteen lastenhuoneesta makkariin ja ulvoi siellä. Otin typykän syliin, juteltiin hetki ja neiti aurinko tuli syömään valtavan lautasellisen spaghettia ja kanakastiketta.
Tarhasta kotiutuessa kimuli saa kai joka päivä kotiutumishepulin. Toisinaan menee jalat alta kuin olisi viikatteella polvista lyöty poikki, toisinaan neiti ulvoo kuin palosireeni mikä kerrostaloisessa lähiössä kajaa oikein imakasti korviin. Lähes kaikki vähääkään normaalista poikkeavat sosiaaliset tilanteet herättävät mökötystä /ulinaa /viikatejalkaefektin /gorillakävelyn. Samoin väsymys ja aivan erityisesti verensokerin laskeminen tai nälkä.
Toisinaan jaksan itse leperrellä ja tasoitella. Toisinaan en. Joskus auttaa lepertely, joskus huomiotta jättäminen - mutta melkoista tasapainoilua tuo tunnetilamylläkkä kuitenkin vanhemmalle on. Ainakin sellaisissa tilanteissa joissa soisi jälkikasvunsa "käyttäytyvän". Missä vaiheessa ylipäätään lapsen pitäisi seestyä edes vähän?
Sitäpä minäkin mietiskelin kysymysvastauspalstaa lukiessani - ja kaikenkattava vastaus oli tyyliä "koittakaa nyt hyvät ihmiset vain jaksaa ja ottakaa neuvolaan yhteyttä". Jos kirjoittaa kysymysvastauspalstalle toivoisi kyllä muutakin kommenttia. Minä ainakin olen puhunut niin neuvolassa kuin tarhassakin ja kommentit ovat aina "toiset lapset vaan on sellasia" ja "ei hän kyllä täällä ole yhtään sellainen". Ei sillä että tämä nyt olisi niinkään suuri ongelma, ehkä lähinnä sellainen hermonpäitä vinkautteleva haaste väsyneelle vanhemmalle, mutta vastauksen tasossa olisi silti toivomisen varaa. Suhde lapseen kehittyy jotekin tempoilevaksi ja jännitteiseksi, ja koko ajan kaipaa sitä rakastettavaa hyväntuulista. On vaikea muistaa että siellä jossain äkäpussin uumenissa oikeasti on se ihan ihana - joskin mustankipeä ja äidinnälkäinen - pikkutyttö.Vaikka sellastakin olen ollut huomaavinani, että mitä enemmän huomiota lapseen syytää, sitä hankalammaksi hän tulee. Sellainen tasaisenharmaa arki ilman mitään suurempia vaihteluita sopii kaikkein parhaiten Isosiskolle.

**

päivitin kirjalistaakin pitkästä aikaa - mutta siitä puuttuu varmaan vieläkin jotain. Ja lukeilla edelleen ainakin puolentusinaa kirjaa. Kun ei koskaan ole tarpeeksi aikaa. Höh.