plääääääh. Tänään ei työ kutsu. (ei kyllä eilenkään). Ei niin pätkänpätkää huvita tehdä yhtikäs mitään. tuliko jo selväksi?
Mieluummin makoilisin kotosalla. Tai jotain.
Kävin eilen kirjastossa ja lainasin aivan valtavan kassillisen lukemista itsekkäästi vain itselleni. Sehän tässä riepoo...talviaikaan bussissa olen ehtinyt mennen-tullen lukea puolentuntia, monta kymmentä sivua. Tällä hetkellä lukuaikaa jää vain iltoihin. Hyvin vähän.

Tyytyväisyys siitä että harrastan hyötyliikuntaa, torjun sydän- ja verisuonitauteja, ja ties mitä hienoa karisee kyllä tehokkaasti alamäessä vastatuulessa kun täytyy polkea hiki päässä että pääsee edes mäen juurelle.

*

Kävimme, tai rehellisyyden nimissä yritimme käydä, lasten kanssa ruokapoliittisen neuvonpidon eilen. Tarjoilin kanaa jogurttikastikkeessa ja riisiä kyytipoikana. Tuoresalaateista olen hetkeksi luopunut: salaatit ovat nahkeita, tomaattini itävät (!! ällöttävää, voin vakuuttaa), kurkut ovat nihkeitä ja porkkanat nahkean-nihkeitä.
Reaktio pöytään tullessa oli välitön: yksi sai raivarin, toinen kiukutteli muuten vain ja kolmas söi, joskin pakastekasviksia kierrellen. Yritin selittää: ei ole helppoa keksiä vaihtelevia, suhteellisen terveellisiä ja kaikille kolmelle kelpaavia ruokalajeja.
Olin havainnollinen: otimme kynän ja paperia ja päätimme tehdä sellaisen ruokalistan, johon tulee vain kaikkien kolmen kelpuuttamia ruokia. (taustaa: yksi ei syö perunoita, paitsi kerma- ja ranskan, yksi inhoaa perunamuusia, toinen rakastaa perunamuusia, yksi inhoaa kermaperunoita, toinen syö perunaa oikeastaan vain siinä muodossa, yksi syö pastaa vain peston kanssa, kaksi ei syö riisiä, puolitoista syö kalaa, yksi vain savukalaa...huomaatteko kuinka epäilyttävä kasvattaja olen!)
Lasten ruokalistasta tuli seuraavanlainen:
makaronilaatikkoa, nakkikastiketta ilman lisuketta, broilerinkoipia ilman lisuketta, nuudelivokki, kalapuikot ja ranskanperunat, kasvispihvit ilman lisuketta...
jokaista listalle hyväksyttyä ruokalajia kohden tuli ainakin saman verran äänestyksessä reputettuja. Yritin selittää: tajuatteko nyt miten vaikeaa on tehdä ruokaa, joka joka päivä kelpaisi kaikille. Eivät tajunneet. Kaivoin todisteeksi ruokalistoja neljän viikon ajalta ja yritin vakuuttaa että joka viikko on myös syöty ruokalajeja, jotka maistuvat ja kelpaavat, ja että me aikuiset kertakaikkiaan kieltäydymme a) syömästä joka viikko samoja ruokia (vaikka usein syömmekin) ja b) kieltäydymme syömästä jatkuvasti kanakastiketta ja spaghettia ja edelleen c) kieltäydymme enemmän kuin ponnekkaasti syömästä mitään ruokia ilman lisukkeita.
En usko että ajatus meni jakeluun, mutta puhuinpa lämpimikseni.

Tunsin itseni melkoisen epätoivoisessa tilanteessa olevaksi epäonnistuneeksi kasvattajaksi. (ja pakenin kirjastoon) (enkä lainannut yhtään keittokirjaa!) (síitäs saatte, hah!)

Naperot olivat koko illan väsyneitä ja kiukkuisia. Pikkusisko on jo kolmatta päivää valittanut että "oksentaa ihan kohta" ja yökkäilee varsin näyttävästi, tosin ilman lopputulosta. Hänet komennettiin sänkyyn vaakatasoon ja käskettiin lopettaa yökkäily. Uni tuli suunnilleen kolmessa sekunnissa.
Isojen kohdalla paikkailin epätoivottua ja -onnistunutta kasvattajaimagoani ottamalla heidät nuorimmaisen nukahdettua vielä uudestaan ylös ja lukemalla ekstrailtasatua vain heille.

*

Tänään pitäisi keksiä Isosiskon synttärilahja.
ja tehdä töitä.

Tiedän mistä kasvattajakriisini kumpuaa. Tein joskus periaatepäätöksen, etten lue kasvatusaiheista kirjallisuutta. Lainasin kuitenkin viikonloppuna äitienpäivän kunniaksi Anja Kahrin Äitiyden sietämätön keveys, ja luinkin sen. Vaikka se on mielestäni melkoisen kökköistä tavaraa, sain silti tunnontuskia siitä-tästä-ja-tuosta. Enimmäkseen siitä tästä ja tuosta että olen kutakuinkin surkea kasvattaja, eikä lapsillani ole muuta toivoa kuin tilata tukkuistuntoja joltakin ei-koskaan-liian-myöhäistä-saada-onnellinen-lapsuus -psykopaatilta. Toivottavasti saavat roiman ryhmäalennuksen.

Näen jo silmissäni kuinka ne istuvat rivissä tyhjän tuolin edessä ja psykotäti antaa ohjeen: "puhu tälle tuolille kuin se olisi äitisi", rohkein niistä alkaa niiskuttaa ja kiljua tuolille:"riisiä! riisiä! miksi tarjoat pastaa vain kaksi kertaa viikossa etkä joka päivä! miksi tarjoat meille riisiä!" kaksi muuta luhistuvat itkeviksi kasoiksi ja koko lauma viedään hiljaiseen huoneeseen, missä niille tarjoillaan pehmeäksi keitettyä vetistä pastaa kahdelle pelkän ketsupin ja yhdelle peston kera. Ja psykotäti hiippailee pois ja sanoo kolleegalleen että pientä edistystä mutta ei suurta läpimurtoa vieläkään, ja että on meillä tässä työmaata ennen kuin päästään siihen peruna-angstiin asti.
ja samassa hiljaisesta huoneesta kuuluu läpitunkeva kolmen lapseni yhteisulina: "miten niin ei voi nakkikastiketta syödä pelkkänä, sinä senkin ruokarajoittunut styranki!?!"