eilen oli taas herrakerhoa. Olin illalla väsynyt ja kypsä kaikkeen. Kriisissä.
Näin unta että meillä oli hoidossa ihan pieni karhunpentu.
Nyt olen koko aamupäivän yrittänyt saada herrakerhon päätöksiä jonkinlaiseen järjestykseen.
Olen tullut siihen tulokseen että leikin.
Leikin työntekoa. Leikin kotista. Leikin aikuista.
Oikeasti haluaisin istua leikkimässä legoilla - ainoat lelut jota lapseni kavahtavat.

*

Olen ajatunut eettismoraaliseen kriisiin. Ja eksistentiaalikriisiin. Eettismoraalinen ensin:
Isoveli (10v) ja hänen kaverinsa (11 v) olivat onnistuneet kesken räjähteleväisten pihaleikkiensä hankkiutumaan asuntonäyttöön (!!), eikä välittäjä ollut hätistänyt heitä pois (!!!). Pojat olivat tulleet siihen tulokseen että tuo vessallinen kaksio ("äiti, kuvittele! siel on keittiö ja huonekalutkin valmiina!") olisi loistava heidän tarpeisiinsa, vaikka naperoita vähän jäikin kaivelemaan kun eivät olleet enää pääseet lähellä sijaitsevan kolmion näyttöön - eivät kuulemma olleet potentiaalista asiakaskuntaa(!)
Siis se kaksio: täydellinen asunto poikien tarpeisiin. Vanhempien kukkarolle kävi nuorten herrojen tie, mutta jostain syystä en minä, herraHakkarainen sen pahemmin kuin pojan kaverinkaan perhe emme olleet halukkaita sponsoroimaan asunnonhankinnassa. Pojat löivät viisaat päänsä yhteen ja totesivat, että kun vanhemmat eivät avita, on seuraava rahanhankintakonsti lottoaminen.
Ja valtuuttivat minut lottoamaan. Numerot on valittu kuulemma tiukalla tieteellisellä analyysillä.
Nyt minun pitäisi siis lotota. Sehän on alaikäisiltä kiellettyä huvia, joten siitä tämä koko eettismoraalinen. Voinko lotota? Jos naperot vastoin kaikkia odotuksia voittavat jotain, kenelle voitot kuuluvat? Jos napsahtaa päävoitto, mikä osuus kuuluu pojan kaverille, joka ei ole osallistunut rivinmaksuun mitenkään?
Isosisko toivoo hartaasti, että pojat voittavat, koska silloin hän saa kuulemma oman huoneen.
(Pomppiva Sovinisti lupasi lahjoittaa pojille toasterin)

Eksistentiaalikriisi puolestaan johtuu Arvin kielioppaasta.
Olen kuvitellut olevani oikeakielisyyden asialla, hallitsevani kielen kiemurat, olevani suoranainen kielitieteen uuras puolustaja säihkyvä peitsi tanassa.
Vaan eipä ollut kielen syntiä, johon en olisi syyllistynyt.
Häpesin
ja kriisiydyin.
Niin käy ylpeys lankeemuksen edellä.