Eilen oli parempi päivä. Parempi kuin olin osannut odottaa. Lukujärjestyksen mukaan meillä piti olla työnhakuvalmiuksien kehittämistä yhdeksästä neljään, meillä olikin aamusta ei-ollenkaan-neljään. Ehdin kaikessa rauhassa kotiin, istumaan sohvannurkkaan verkkareissa ja imeskelemään mariannekarkkia ennen kuin lähdin paikalliseen keskosvanhempien tapaamiseen. Ehdin kävellä kotoa kaupunkiin! Käveleminen on uskomattoman rentouttavaa, ajatukset eivät törmäile kattoon vaan vaeltavat vapaasti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Muistin yhtäkkiä miten ekaluokalla olin koulussa ja menossa välitunnille. Minulla oli seitkytlukuisen värinen puolipitkä pipo: vaaleanvihreää, liilata, ruskeaa, valkoista. Sen pipon sisäpuoli oli ruskea. Ja kun meinasin laittaa sen pipon päähäni, se tuntui omituisen painavalta ja jotenkin täysinäiseltä. Katsoin sinne sisään ja löysin sieltä pienen punaisen pöytäliinan jota äiti tapasi pitää puhelinpöydällä. Se ei ollut sellainen joulutontunpunainen liina vaan omituisen räikeä, jotenkin viininpunaisen ja vaaleanpunaisen väliltä. Taaperoikäinen pikkusiskoni oli kai piilottanut sen pipooni aamutohinoissa. Siinä minä törötin koulun käytävässä pöytäliina kädessäni ja muistan ihmetelleeni, mihin työntäisin sen. En muista veinkö sen ruskeaan reppuuni luokkaan vaiko tunginko enstexhaalareiden taskuun. Muistan miten painavalta pipo tuntui. Se oli jotenkin omituinen pipo, sen tuntui päässä yhtaikaa hyvältä ja taaksepäinpainavalta.

 

 **

Keskosasioiden kuunteleminen oli kiinnostavaa ja kuitenkin jotenkin hankalaa. Se on tämä vuodenaika. Kaksi vuotta sitten olin viimeistä kertaa raskaana, enkä muista siitä mitään.