olen blogannut vuoden. Tai ehkä päivän yli. Ajattelin, että teen tästä huiskean juhlan, vien itseni taiteilijatreffeille ja ties mitä.
Ja pyh. Olen valvonut pitkään monena iltana ja nukkunut huonosti monena yönä. Kolmiviikkoista päänsärytöntä putkea näyttää seuraavan samanmoinen säryllinen putki - eikä se ainakaan edesauta nukkumista, mikä puolestaan lisää päänsärkyä.
Huomenna pitäisi laahautua verstaalle nakuttelmaan viikon numerot.
Tänään herraHakkaraisen porukat tulevat kahville.
Huomenna herraHakkarainen lähtee viemään isovanhempiaan mökille - äänetöntä peistä taitetaan siitä, lähteekö Isoveli matkaan mukaan. Mökkiranta on kaikkea muuta kuin lapsille sopiva. Pitkästyykö poika kun on ainoa lapsi vai nauttiiko siitä? Osaako pysyä poissa jaloista kun lasketaan venettä ja laituria ja ties mitä? Matka on joka tapauksessa rasittava sekä isovanhemmille että herraHakkaraiselle - miten paljon rasittavammaksi sen tekee tarmokas napero? Toisaalta, näille on niin tärkeää että lapset käyvät siellä. Vaikka se ei olekaan lasten paikka.
En ole mökki-ihminen, en ensinkään. Enkä ainakaan toisten mökkien ihminen. On suunnattoman kummallista ollalojua kun mamma painaa työtä vuorotta. Mutta siellä ei kukaan saa tehdä mitään, tai jos tekee, niin tekee kuitenkin väärin. HerraHakkarainen kelpaa juuri ja juuri, ja vain siksi, että he eivät enää selviä puuhista ilman apua. HerraHakkarainen kelpaa, koska on "lukumiehiä" eikä häneltä siis voida mitenkään odottaa käsien kätevyyttä.
Suoraan sanottuna: mökkielämä on tavattoman raivostuttavan ärsyttävää. En halua olla vieraissa nurkissa, en osaa sosiaalista yhteiskeittiökäyttäytymistä. Minua inhottaa konkkia toisten kaapeissa etsimässä ruokaa tai jotain, mutta en tietenkään odota täyttä palvelua jos jollekin mökille joskus harhaudun. Mieluummin en. Jos suinkin voin välttää. Ja yleensä kun menen, saan sekä kauhean päänsäryn (psyykkisistä syistä) ja allergisia reaktioita - joko kukkii se tuntematon heinä jolle olen allerginen tai itikat syövät nahkani sellaiseen kuntoon, että voin ainoastaan kääriytyä kortisonirasvalla kyllästettyyn kylmänkosteaan lakanaan etten raapisi itseäni aivan verille.
Ja minäkö kaupunkilainen?
Onneksi viime vuosina on aina matkassa keikkunut joku altametrinen, ettei ole tarvinnut tuonne herraHakkaraisen isovanhempien saarimökille mennä. Pahinta siellä on se, ettei sieltä pääse pois omin avuin. Että on toisten armoilla. Ei voi edes tehdä pieniä tutkimusretkiä lähitienoille - siinä sitten kökötetään toimettomina ja läiskitään vertapullottavia itikoita littaniksi säärille.

Todellista yksivuotisjuhlaa!
Silloin alkuaikoina tämän blogin piti toimia vain kirjoituskanavana, työnäytteenä tai kirjoitusharjoitusten areenana. Nyt tämä on enemmänkin päiväkirja. Olen ollut koukussa ja poissa koukusta ja koukussa uudestaan. Välillä suunnittelen lopettavani koko touhun, vieroittavani itseni tästä kaikesta. Ja sitten taas en.
Keskoskriisiä olen tänne saanut työstettyä ihan mallikkaasti. Eipä ole sekään enää niin mielen päällä kuin vielä vuosi sitten. Tai kaksi vuotta sitten.
Välillä en keksi mitään kirjoitettavaa. Välillä toivon että olisi korvaan asennettava piuha josta voisin vuodattaa patoutumat suoraan tänne.

Absurdia: ikkunan takaa kurkisti juuri karvainen mies. Asumme neljännessä kerroksessa.