olen niisk-niisk-niiskuttanut koko aamun.
Ja manannut kuumetta joko nousemaan ja äkkiä sittenkin, tahi flunssaa katoamaan vielä ajatustakin nopeammin.
Päivänselväähän on, että siinä seminaarissa jota urkenevan urani ponnahduslaudaksi kuvittelen, olen tietysti hädintuskin tolpillani, punanenäinen ja juuri-ja-juuri tajuissani.

Sain hankehakemuksen matkaan - helpotuksen huokaus sille!

*

Luin eilen kirjallisen verran hömpettä: Kinsella Muistatko minut?
Kiehtova tarina: kirjan päähenkilö on kadottanut onnettomuuden seurauksena muististaan kolme ratkaisevaa urakiidon vuotta.
Kinsellan päähenkilöt ovat minusta ihanan positiivisella tavalla pinnallisia nuoria naisia, ja tarinoiden käänteessä nousee aina esiin pinnallisen päähenkilön vakavampi ja syvällisempi puoli.
Melkoisen myöhäiseen iltaan venyneen herrakerhon jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lukea tarina loppuun asti, piehtaroida hömppänaiseudessa - vaatteissa, meikeissä, hiuksissa - ja ajatella ihan ohimenevästi myös tarinan traagista puolta.
Miltä ihan oikeasti tuntuisi, jos omasta elämästä katoaisivat ratkaisevat käännekohta-vuodet? Jos yhtäkkiä päivällispöydässä ympärilleni katsoessani näkisin vain ventovieraita räkänokkia, eikä minulla olisi aavistustakaan, mistä he ovat pöytääni putkahtaneet?
Kinsella on yksi suosikki-hömpistejäni ilmavalla pinnallisuudellaan.

Hmh, näiden lennokkaiden lausuntojen jälkeen on varmaan parasta kulkeutua kotia kohti potemaan ruttoa ja valmistautumaan illan koulutussessioon.
Kiirettä pitää.