joulumusiikki on viime päivinä soinut kotona enemmänkin. Jouluradio on ollut iltojemme taustalla, tai sitten lasten ikisuosikit, reippaat tonttulaulut. Lukuunottamatta sitä yhtä iltaa, jolloin typykät hoilottivat täyttä kurkkua ruotsinkielisen Hosiannan tahdissa: "huussiannaa daavidin sooon..."

Joulu kuulostaa vuosi vuodelta riemullisemmalta, koskettavammalta, suuremmalta. Joskus silloin kun odotin ensimmäistäni, kun hän oli vielä vauva, aukesi joulun suuri kertomus minulle aivan toisella tavalla - äidin silmin.

Vuodesta toiseen joululauluista kaunein on melkein puhkilaulettu En etsi valtaa loistoa.
Ensin se oli paras siksi, koska se on niin perinteinen, niin suomalainen, sellainen oikea. Mutta joskus niinä vauvavuosina aukesivat laulun sanat - nekin uudella tavalla:
"tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin..."
Enempää en tarvitse. Enempää en halua.

Tänä vuonna uudeksi suosikiksi on nousemassa Pekka Simojoen Tulkoon joulu ("niityillä lunta")

Olen tunnustellut, maistellut hiljaa, joko olisi aika kuunnella myös Carrerasin Navidad nuestra? Ehkä pian.

*

Musiikillisissa tunnelmissa olimme myös lähijakson pikkujouluiltana. En muista milloin viimeksi olisin ollut diskoilemassa. Ehkä joskus vasarakirveskaudella, haalareissa, ajk:lla.
En ihan oikeasti muista.
Se oli aika hauskaa. (myös lähijaksolla)