eilen verstaalla, tänään taas jo vapaalla.
Viime päiviin on mahtunut kaikenlaista pientä ja keskisuurta eksistentiaaliahdistusta raha-, opiskelu- ja terveydentilarintamilla (eioo rahaa, eioo tietoa näyttötehtävän läpimenosta/hylkäämisestä, on hraH:n lähisukulainen sairaalassa), eli aivan normaalia keskiluokkaista arkipäivää. Toivottavasti kaikki ahdistuskohteet korjautuvat lähihetkinä.

Vein eilen laumallisen omia ja lainattuja lapsia uimaan. Pikkusiskokin suoriutui rasvakerrokseensa nähden loistavasti sekä pyöräilymatkasta että uinnista.
Kotimatkalla kimuli viihdytti minua koko matkan kertomalla, mitä pitäisi tehdä, että linnut voisivat elää rauhassa eivätkä häiritsisi ihmistä. 1. perustetaan linnuille baari, jossa on kaloja ja siemeniä, 2. opetetaan ihmisiä miten lintuja hoidetaan 3. pidetään linnuista huolta. Biodiversiteetin hengessä kävimme läpi myös muitamia muita elollisia olentoja (esim. valaat, norsut ja koirat).
Viimeisessä alamäessä Pikkusisko - tukka kypärän alla liehuen - totesi tyynesti: "kato mä oon syntyny tällaseks luonnonlapseks"

Itse en ollut luonnonlapsi, ja vähältä piti etten ollut edes luonnonsuojelija.
Jostain omituisesta päähänpistosta johtuen olen taas pitkästä aikaa kaivanut juoksuvermeet esille ja laahustanut jollain juoksuaskeleen tapaisella ympäri läheistä pururataa. Toisinaan. Hyvin harvoin. Ja hyvin hitaasti. (mutta ei takerruta siihen)
Pururata ympäristöineen on käärmeisää seutukuntaa, joten olen tietysti tarkkaillut maastoa silmä kovana sen minkä hurmeisilta ja hikisiltä silmiltäni olen kyennyt.
Olin jo kääntynyt pois pururadalta hiekkaiselle autotielle ja lopettanut tarkkailun kun jalan juuressa liikahti. Ja olin juossut ainakin kaksi askelta lisää, kun tajusin, että sentin heitolla olisin jymäyttänyt siron kavioni suoraan kyykäärmeenpoikasen päähän. Sykemittari olisi kiekaissut, jos siinä olisi ollut ääni(*) päällä, sen verran tiuhaan sydämessä muljahti ja koko kotimatkan ravistelin jalkojani ettei otus vaan tulisi säärtä pitkin ylös.
Kumma miten tarkkoja havaintoja tekee, kun adrenaliinipiikki iskee - vaikka siis olin tuultahalkovassa vauhdissa.
Panin merkille käärmeen koon: suunnilleen vaaksan mittainen, ehkä parikymmensenttinen. Ei juurikaan sormeani paksumpi. Harmaan musta, kuvio ei selvästi näkyvissä. Miten kauniilla ässämutkalla se olikaan, ja miten sulavaa (joskin puistattavaa) käärmeen liikkuminen on. Ja miten lähellä tossuni oli.
En tiedä, kumpi puistattaa enemmän: käärme, vaiko se, miten lähellä olin tuhota jotain elävää ja omalla kiemuraisella tavallaan kaunista.

**

(*)en kestä sykemittarin ääntä, joko se hoputtaa että lujempaa kurja tai sitten vaatii hidastamaan. Mikään ei koskaan kelpaa sille.