pikniköitiin laivalla naperoiden kanssa itsemme Ahvenanmaalle ja takaisin. Ja kuten tavallista, mikään ei koskaan suju ennakkosuunnitelmien mukaan (miksimiksi?)

Kerrankin pakkasin kaiken edellisenä iltana valmiiksi, valitsin kulkupeliksi kevyemmät kärryt, suunnittelin vaihtovaatteiden minimin ja vaippa-arsenaalin vaipalleen. Ja sitten, edeltävänä yönä Pikkusisko valvoi puolesta yöstä kolmeen. (Se ei valvo koskaan, hyvin laitostettu kun on!) Neljältä se oksensi. Siinä vaiheessa alkoi omassa päässäni kiivas suunnitelma-B:n laadinta. Voiko Pikkusisko lähteä? Kumpi jää kotiin, jos täytyy jäädä? Jos se lähtee..mitä sitten? Yön sumeiden tuntien lopputulema pantiin täytäntöön aamulla. Pikkusiskolle käsittämätön vaihtovaate- ja varavaippakasa mukaan, isot rattaat, että se voi nukkua, ja jos se oksentaa matkalla satamaan, se saa jäädä kotiin toisen vanhemman kanssa. Ja sitten...ei mitään. Typykkä oli silminnähden väsynyt, mutta täysillä tohinassa mukana, ei nukkunut silmäntäyttäkään niissä vaunuissa, isänsä kainalossa vain. Eikä varavaatteita tarvittu lainkaan. Suunnattoman hauska - joskaan ei rentouttava - reissu. (Sen, joka kuvittelee että kolmen altakouluikäisen kanssa reissaaminen voisi olla rentouttavaa sopii käydä tutkituttamassa päänsä, tai lainata muutaman reissun verran meidän naperoitamme.)

Työvoimaviranomaisen pahukset ahistavat taas: pääsin haastatteluun hakemaani koulutukseen, ja nyt kukaan virkailija ei tunnu tietävän, saanko matka-avustusta haastattelureissua varten ja jos, niin haetaanko sitä etu- vaiko jälkikäteen. Puhelinheebo sanoi yhtä, tiskintakaisvirkailija toista. Ajattelin huomenna ihan piruuttani soittaa vielä kerran työkkärin palvelevaan puhelimeen - jos vaikka saisi taas yhden uuden mielipiteen.

Isosisko haaveili laivan myymälässä omasta Peppi-räsynukesta. Hinta makeat 20e... Surullista, niin mielelläni antaisin lapsilleni asioita, joita he haluavat. Onneksi sain tänään näperreltyä valmiiksi omatekoisen Peppi-version, joka sentään kelpasi ihan hyvin.

Harjoittelin mentaalitasolla tulevaa haastattelua varten (kyse on siis vain työvoimapoliittisen koulutuksen pääsyhaastattelusta) - ja tajusin taas kerran, miten toivotonta oikeasti työnhakuni on. Ns. omanalan töitä olen tehnyt viimeksi opiskeluaikana. Enimmäkseen olen tehnyt hanttihommia opiskeluiden ohella. Täytyy pitää varani, etten oikeasti katkeroituisi.

Ystävä soitti, lapsellaan epäillään CP-vammaa. Sanoinkuvaamattoman surullista, riipaisevaa. Meidän Pikkusiskollahan kaikki nuo ongelmat pitäisi olla, ei hänen pienellään, mikään ei ole antanut aikaisemmin edes syytä epäillä moista Jotenkin epäreilua on elämä. Olin psyykannut itseni hädintuskin hengissäolevaan lapseen ja nyt kainalossani on tiitiäinen, jolla edessään loistava tulevaisuus. Ystävä on synnyttänyt täydellisen terveen ja nyt... edessä pelkkää epävarmuutta. Löytäisinpä oikeat sanat hänelle.

Pahinta tänään: käynti työkkärissä. Ystävän puhelinsoitto.

Parasta tänään: iltapäivällä alkoi sataa ihan hirveästi, todella kaatamalla. Mentiin isojen kanssa ulos ilman sadevaatteita, pelkissä teepaidoissa ja sortseissa. Lapset hyppivät itsensä lätäköissä litimäriksi ja kiljuivat riemusta. Sadetta pakoon juoksevat ohikulkijat katsoivat meitä kuin sekopäitä. Nauroin kippurassa Isoveljen vettävaluvia sortseja. Mentiin Isosiskon kanssa suihkuun lämmittelemään. Ihoa kihelmöi ihanasti piiskaavan sateen jäljiltä.