sydämestä särki taas kun aamulla jätin Pikkusiskon päiväkotiin. Aamu oli reipas ja iloinen, mutta kun tuli heippaamisen hetki, tyttö alkoi itkeä pientä kimeää itkua.
Sitä joka ennen tarkoitti että kaikki ei ole kunnossa, johonkin sattuu ja tilanne täytyy hoitaa äkkiä. "äiti-äiti-äiti"
Teki mieli viskata laukku tantereeseen, kaapata kimuli pyörän tarakalle, ajaa äkkiä kotiin ja ryömiä peiton alle eikä koskaan päästää irti.
Kesästä, vapaudesta ja paljaista varpaista luopuminen ei ole helppoa.
Varsinkaan kun tämä viikko on täystyöllistetty: iltapalavereja, tapahtumia, juoksua paikasta toiseen. Useampana kuin yhtenä iltana tytöt jatkavat hoitopäiväänsä isovanhempien luona.
Huono omatunto kalvaa.
Inhoan muutenkin iltatöitä: illat venyvät, unet menevät sekaviksi (viime yönä piilottelin sarja-palottelu-murhan uhrien jäännöksiä kaapeissani, noin alkajaisiksi). Eikä tilanne ainakaan yhtään helpotu jos (ja kun) työ nro 2 alkaa.

Nautin siitä että on tekemistä. Mutta en halua olla poissa kotoa, lasteni luota.
Mikä paradoksi.

**

Aamusumu oli paksu ja tiheä.
Lapsista oli hassua kävellä pilven sisällä.
Kun pääsin töihin, rystysissä, paljaissa käsivarsissa, silmäripsissä - kaikkialla missä on ihmissilmälle näkymättömiä ihokarvoja, oli pienenpieniä tihkupisaroita kuin helminauhoja.
Käteni näyttivät jääkarhun tassuilta: vaaleat karvat pörhössä.

**

Olen työstänyt tiiviisti koko aamun tiukkaa ohjeistusta. Taitaa olla aika lähettää se lausuntokierrokselle. Ja tehdä muita naku-nakutteluja vähän aikaa.
Ajatus on tahmas.