minä olen hyvin huomaamaton ihminen. En huomaa ihmisten merkkipäiviä, en vaikka kuinka kirjoittaisin ne kalenteriinkin, en synttäreitä enkä nimppareita. Enkä huomaa lähettää synttäri- tai nimpparikortteja. En huomaa kiittää silloinkaan kun pitäisi, enkä huomaa muita ihmisiä oikeastaan muutenkaan. 
En myöskään loukkaannu, jos joku unohtaa huomata minut. Pikemminkin vaivaannun ylimääräisestä huomiosta.

En huomaa erityisesti kummilapsia (2 kpl): en ole kutsunut yökylään, en vienyt jännittävälle yöseikkailuretkelle kahden kesken (kun en vie omia lapsianikaan), enkä keksinyt mitään muutakaan erityisen kummallista. Enkä ole edes kerännyt yhteensopivaa astiastoa tai hopealusikoita (kun ei ole sellaisia edes itsellänikään). En odota mitään selaista omien lastenikaan kummeilta.
Mutta olen olemassa: minulle saa soittaa ja kirjoittaa ja tulla meille ihan muuten vaan käymään, voin yrittää omalla huomaamattomalla tyylilläni jutella ja kuunnella ja olla tarjoamatta hyviä neuvoja. Ja aivan varmasti komentelen ihan yhtä pahasti kuin omiankin jos tarvis tulee. (Siksi sain pari vuotta sitten kummikimulilta määritteen "tylsin kummi"; hraH oli "hauskin")

Aivan erityisen huomaamaton olen lasten suhteen yleensä. En mitenkään erityisesti osaa olla lasten kanssa. (vähän outoa, kun ottaa huomioon oman lauman sekä sen kansainvaelluksen, joka heitä seuraa). Olen vain, huomaamattomasti.

Tätä - ja muutamaa muutakin - taustaa vasten on todella outoa, mykistävää, yllättävää, hämmentävää ja käsittämätöntä, että hraHakkaraista, ja siinä sivussa myös minua, pyydettiin vielä kerran kummeiksi.
Päätin tietysti heti, että teen ryhtiliikkeen ja rupean huomaavaiseksi ja kummalliseksi heti ja oitis. Tai ainakin ihan kohta lähitulevaisuudessa, heti kun keksin kuinka olisin kummallisempi.

Olen aivan otettu.