Uutteran tartutustyön tuloksena Pikkusisko proudly presents: vesirokko! Masulla suunnilleen neljä näppylää, ei kuumeen häivääkään, vauhti normaali, ehkä jopa riehakas.
Mukavaa jos näin helpolla päästään: jos Pikkusiskolla kerrankin on tunnistettava tauti, joka ei vie meitä keskussairaalan lastenklinikalle jonottamaan. Varuiksi palauttelin mieleeni jenkkilastenkirjasta oppimani vesirokon hoitovinkin: rokkoinen kylvetetään mukavanlämpöisessä vedessä, johon lisätty leivinjauhetta (vai oliko se -soodaa? Sitä, mikä EI kupli kun sen sekoittaa veteen)
Isoveli ja Isosisko sairastivat rokkonsa jo neljä vuotta sitten. Isosisko oli paria viikkoa vajaan vuoden taudin iskiessä. Kummallakaan se ei ollut raju: näppylöitä oli kyllä, mutta ei sietämättömiä määriä. Isosiskolle oli varattu aika kyynelkanavan sondeeraukseen juuri noihin aikoihin: rokko oli jo ohi ja mentiin typykän kanssa operoitavaksi. Neidille oli annettu jo esilääkkeetkin, kun sairaanhoitaja vasta muisti, että vesirokostapa onkin täytynyt kulua ainakin kuukausi ennen toimenpidettä. Istuskelimme tuntitolkulla odottelemassa esilääkkeen haihtumista ja tulimme parin viikon päästä uudelleen hoidettavaksi. Kanava saatiin auki, silmätulehdukset loppuivat ja kyynelnesteestä tulehtunut silmänympärys pääsi paranemaan. Muistan elävästi kuinka pieni tarmokas vaippapeppu taapersi horjuvin tassuin pitkin korvaklinikan käytäviä - pakko oli liikkeelle päästä, vaikka lääkityksestä sumeat aivot hätinä viestittivät varpaille oikeat käskyt.
Isoveli on kauhukolmikosta ainoa, jota ei ole ensimmäisen vuotensa aikana jollain tavalla hoidettu sairaalassa.
Kävin itsekin tänä aamuna jättämässä lääkärin ehdottelemia näytteitä tutkittavaksi. Inhoan sairaaloita. Tai en oikeastaan. En inhoa sairaaloita, enkä edes tätä nimenomaista sairaalaa (jos kohta se tuokin varsin voimakkaita muistoja). Inhoan sitä että se on liian tuttu paikka. Että melkein joka käynnillä näkee jonkun tutuhkon naaman. Että kädet hinkkaavat ihan itsestään käsidesit oikeaoppisesti. Ei sairaalan kuulu olla tuttu. Melkein kodikas.
Sairaalan kuuluu olla tuntematon ja pelottava.

Menin sisään pääovesta. Sitä ennen olin ohittanut äitiyspoliklinikan. Vähän reilut kaksi vuotta sitten, uudenvuodenpäivän iltana, istuin tärisevänä, hyvin huonovointisena taksissa joka vei minut synnärille. Tärisin niin, että kuski kai luuli jonkun läheisen joutuneen onnettomuuteen ja oli viemässä minua ensiapuun. Raskauteni ei kunnolla näkynyt talvivaatteiden alta. HerraHakkarainen oli matkalla kotiin, jossain Euroopan yläpuolella.
Nuori lääkäri ei päästänyt minua kotiin, pelkäsi että kramppaan matkalla. Kankkuuni iskettiin kipeänkirvelevä kortisonipiikki. Myöhään yöllä, kun olin lukenut yli puolet kirjastani ja kun herraHakkarainen oli käynyt pikaisesti moikkaamassa, nielaisin elämäni ensimmäisen unilääkkeen ja nukuin kapealla toimenpidepöydällä sykemittarin natkuttaessa hennosti liian tasaista.

**

Ihmettelen joskus näitä pikkukimuleitani. Isosisko on ikänsä ollut hyvin herkkä äänille - hätinä sietää kakun vatkauksen. Säikkyy herkästi ääniä ja pitää usein sormia korvissaan. Pikkusisko nauraa hervottomasti suihkussa.
He aistivat maailmaa ihan omalla tavallaan.
Minustakin olisi hauskaa ulvoa naurusta suihkussa.