enpä meinannut poloisia silmiäni uskoa kun aamulla raottelin verhoa... pakkasta, ihan kunnolla! Jouduin kaivautumaan pikapikaa tavaravarastojen uumeniin, etsimään kimuleille villahaalareita, ulkohaalareita ja muuta. Jopa tuli kimuleille kiire pukemisessa: tässä vaiheessa tätä apaattista epätalvea on villahaalarin pukemisessa vielä jotain hohtoa. Tytöt näyttivät monissa vaatekerroksissaan, villahaalarit päällimmäisinä hyvinsyöneiltä supersankarittarilta. Mikä ainakin Pikkusiskosta puhuttaessa on lähinnä vitsi. (selkänikamat pystyy laskemaan tunnustelematta)

Isoveli makaa sohvalla ja lukee Asterixia ja esittää kameliamiestä. Eilinen kului omituisessa taudissa: ei kuumetta, ei nuhaa, ei oikeastaan mitään, paitsi parit visiitit pönttöä halailemassa. Vatsatauti se nyt ei ainakaan ollut. Huimasi ja kuului ääniä. Edellisyönä näkyi hourekuvia. Sitä itkettiin. Viimeyönä hourekuvat katosivat. Sitäkin itkettiin.
Äidillinen teoria: poikaan on iskenyt jonkunasteinen flunssapöpö, joka puolestaan on provosoinut esiin ihan rehellisen jagge migreenin. Mutta nyt siis toipilaan seurana kotosalla - paitsi että iltapäivällä pitää lähteä harrastusalan palaveriin.
Kovin vaarallinen tuo pojan tauti ei nyt tunnu olevan (vaikka napero itse toissayönä epäilikin, ettei selviä tästä ikinä): on jaksanut pelata jo koneellakin. Ja sitähän ei kovin tautisena pysty tekemään.

Lasten sairastelu tekee minusta täydellisen laiskimuksen. Sairastelu oikeuttaa ostamaan eineksiä (vaikka kaapit pursuilisivat ruokaa), unohtamaan imurin sijoituspaikan (vaikka aparaatti kaatuisi päälle kun avaa väärän oven) ja lamaannuttaa kaiken vähäisenkin aivotoiminnan yläkerroksissani. Pystyn juuri ja juuri lönöttämään sohvalla kirja kädessä.
Kurjuuden maksimointia.
Mutta ainakin talossa on hyvin rauhallista.

**
Katselin kaupasta tullessani Pikkusiskon edellisen hoitotädin touhuja. Pikkusiskohan oli toukokuun loppuun asti yksityisellä perhepäivähoitajalla tässä paria kerrosta alempana. Anelimme ja rukoilimme hänelle päiväkotipaikkaa (minä, täysin aivopesty perhepäivähoidon kannattaja!) samasta ryhmästä siskon kanssa. Vaikka tiesimme, että hänestä tulee ryhmän nuorin ja pienin - porukan seuraavaksi nuorin on puoli vuotta häntä vanhempi.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tämä on ollut oikea ratkaisu. Viime keväänä hoidosta kotiutuessaan typykkä pursuili kaikkialle singahtelevaa ylenmääräistä toimintaa: hoitotäti piti kiinni vain perushoidosta ja isoin osa lasten ajasta kului pottatouhuissa. En kertaakaan nähnyt Pikkusiskon ikäistä J-poikaa missään muualla kuin potalla. Nyt tädillä oli neljä vaippaikäistä.
Voin vain aavistella millainen energiaylilataus Pikkusiskoa riivaisi, jos hän olisi edelleen sellaisessa paikassa kaiket päivät. Nyt hän tulee kotiin tyytyväisenä loruillen ja laulellen, leikkien. Päivään mahtuu ohjattua luovuutta ja tekemistä, leikkejä niin että kaikkea ei tarvitse purkaa vasta kotona. Ja päiväkodissakin on huomattu kimulin kevyt singahteluntarve: typykän leikkejä rajataan tarvittaessa tietylle alueelle.
Ei pidä ymmärtää väärin: hoitopaikka oli aivan ihana pehmeä lasku pienelle tytölle kodin ulkopuolelle. Mutta mikään toimeliaisuutta vaativan, energisen ja luovan lapsen paikka se ei ole. Perushoito on hyvää, täsmällistä ja asiallista. Mutta se on silti vain perushoitoa.
Pikkusisko kukoistaa ryhmässä. Hän on Muru ja Murmeli, Pikku-Pippuri.
Ja kotona hän on Petuunia Pettersson (lauletaan Lapponian sävelellä: pe-tuunia, tämä on pe-tuunia, pe-tuunia pettersson) varsinkin silloin kun hänet yhytetään touhuamasta jotain täysin käsittämätöntä.