päässä pörisee kuin muurahaiskeossa. Pöydällä on vuorenkorkuiset pinot papereita, mappeja, puhelimia, kyniä, muistitikkuja, silppua, sälpettä, soittopyyntöjä.
Pakastin meinasi sanoa sopimuksensa irti eilen, heti kun olin tullut kotiin töistä. Olin tärisevä, nälkäinen, hermostunut ja täysin päivän pökerryttämä. Hakkasin mielipuolena jäätä irti (ei niin saa tehdä), kaikki lapset kävivät vuorotellen kysymässä: "äiti mitäsä teet? Miksä teet noin?" ja kun noin viidettä kertaa (osa lapsista taisi käydä pari kertaa) vastasin kysymykseen, tokaisi Isosisko: "äiti, mikset sä voi koskaan olla rento?"

Pahinta ja parasta tässä uudessa työssä on se, että tämä alkaa kunnon rykäyksellä. On tekemistä. On pakko heittäytyä, soitella, hoidella, keskittyä.
Mutta on pakko tehdä valmiiksi asioita, jotka kuuluisi tehdä hyvällä ajalla ja huolellisesti, muutamassa päivässä.  Tai tunnissa.

Uusi pulju on hankkinut minulle työnohjausta. Mitä hiivattia sekin on? Natisin eilen hraHakkaraiselle: minulla on liian hyvin asiat. Olen liian leppoisa työntekijä. Pomoihminen vielä vakuutti, että se mitä siellä puhutaan ei tule hänen tietoonsa. Se nyt vielä puuttuisikin.
Jos jotain inhoan, inhoan sitä, että minua aliarvioidaan. Voin olla kokematon, hyväuskoinenkin, mutta tyhmä en suostu olemaan. Ja osaan hoitaa asiani.

Pakko ryykeltää takaisin hommiin - reilu tunti jäljellä, sitten palaveriin, pikavisiitille kotiin ja herrakerhoon. Uskomatonta mutta totta - henkisesti olen herrakerholainen. Ajattelin anella sieltä eläkepaikkaa itselleni. Minulle sopii herrasmiesmäinen työtyyli, mutkaton aika-ajoittainen puurtaminen. (uusi pulju vaatii minuuttiselvitystä käytetystä työajasta. Tänä aamuna olen tehnyt hommia heille 3h7min tähän mennessä. Ja herrakerholle olen tehnyt sen mitä pitää ja yksi asia odottaa pöydällä)