Olisinpa todella järjestelmällinen ihminen.

Kirjoittaisin saapuneiden kirjeiden oikeaan yläkulmaan päivämäärän. Tekisin aina kauppalistan ja kotiintullessani kirjoittaisin ruutukantiseen vihkoon ostosten kokonaissumman ja seuraisin talousmenoja. Inventoisin jääkaapin sisällön viikottain, kuivatarvikkeet kuukausittain. Vaihtaisin lakanat aina torstaisin. Toiseen ruutuvihkoon kirjaisin ruokalistan ja lasten voinnin, sään, laihdutut ja lihotut grammat ja yleisen mielentilan. Kerran viikossa putsaisin pesukoneen nukkasuodattimen, tiskaisin tiskikoneellisen tyhjänä ja kantaisin matot ulos raikastumaan. Tärkeät paperit olisivat kansioissa ja lasten vaatteet sievästi pinoissa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Silloin olisin Kunnon äiti.

Sanomattakin on selvää, että Kunnon äiti myös leipoo perjantaisin pullaa, askartelee lasten kanssa ja lapioi heidät täyteen kehittäviä virikkeitä, vastustaa videoita ja suosii luomuruokaa.

Olisinpa Kunnon äiti.

 

”Sattui niin, että Kengu oli ollut sinä aamuna äidillisellä tuulella ja tuntenut tarvetta Laskea Esineitä, esimerkiksi monetko liivit Ruulla oli, montako saippuapalaa oli jäljellä ja montako puhdasta kohtaa oli Tikrun leukalapussa (kaksi). Hän oli lähettänyt Ruun ja Tikrun koko aamupäiväksi pois tekemästä pahojaan[...]” (A.A. Milne, Nalle Puh rakentaa talon. Suom. Kersti Juva)

 

Minä olen kenguäiti – toisina aamuina äidillisellä tuulella, toisina ilmeisestikään en. Ja aika usein tekee mieli lähettää lapset pois tekemästä pahojaan, että pääsee itse paistattelemaan omassa superäidillisyydessään, siivoustehokkuudessa ja pullataikinan nousutahdissa. Jotenkin on helpompaa olla äiti kuvitelmissaan kuin todellisessa elämässä.

 

Olisinpa kunnon äiti.

 

Siltikin, että kolmannen myötä äitiyteni on täydentynyt. Annan itselleni epätäydellisyyteni herkemmin anteeksi, hyväksyn vajavaisen äitiyteni – silti toisinaan haluaisin olla kunnollinen satukirjaäiti. Tai vauvalehen täydellinen äiti.

 

Oikeastaan olen sitä mieltä, että elämäähän näiden naperoiden kanssa eletään, eikä leikitä mitään täydellistä maailmaa. Jos suon itselleni suun nautintoja ja hengähdystauon telkkarin vieressä, miksen sitä kohtuudella soisi lapsillenkin? Tai oikeastaan, miksi poden siitä huonoa omatuntoa? Ovathan nuo tuossa ainakin parikymmentä vuotta vielä nurkissa, enhän minä voi todellista itseäni heiltä piilottaa, en pistää omaa elämääni kaappiin koko siksi ajaksi kuin he asuvat kotona. Miksi äitiyden ihanne on hilattu niin ylös kun kuitenkin arkisesta toistuvan tylsyyden sietämisestä tässä kaikessa on kyse?

Vaikka ajattelen näin, miksi silti en itsessäni sitä hyväksy?

 

***

Tänään pelattiin isojen kanssa Afrikan tähteä. Isoveli hävisi hitusella ja sai aivan valtaisan hepulin. En olisi millään jaksanut mitään ovelia psykologisia keskustelujippoja, teki mieli vain ärjäistä: ”kestä kuin mies!”

Vaikka tiedänhän minä, kuinka surkealta hänestä tuntuu.